Kirjailijapoetiikat, osa 2

 Kirjailijapoetiikat-teoksen (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Jolma) toisessa osassa keskitytään nykykirjallisuuteen. Sari Kivistö tutkii infernaalisia trooppeja Louise Glückin lyriikassa artikkelissaan Katabasis ja postuumi. Nobel-palkitun Glückin monet runokokoelmat jäsentyvät antiikin myyttien varaan. Runoilija hyödyntää antiikin myyttiaiheista erityisesti tiettyjä, kuolemaan ja manalan tarupiiriin kohdistuvia sikermiä. Kivistön mukaan tarinat Persefonesta ja Demeteristä, Orfeuksesta ja Eurydikestä sekä Sisyfoksesta yhdistyvät nykyhetken taiteilijuuteen, rakkauteen ja arjen tilanteisiin. 

  Manalaan laskeutuminen eli katabasis läpäisee koko Glückin tuotannon. Siinä on kyse ajallisesta syvyydestä ja henkilökohtaisen menneisyyden kohtaamisesta myytin avulla. Glückin poetiikkaan luo Kivistön mukaan yhtenäisyyttä se, että edeltävässä kokoelmassa alustavasti tapailtua aihetta syvennetään seuraavassa teoksessa. Myös postuumi on tuotannolle ominainen piirre. Se tarkoittaa runouden tiivistä sidosta menetyksen tunteeseen ja lopulliseen poissaoloon. Glück rinnastaa manalaan laskeutumisen metafiktiivisesti runoilijan tehtävän kanssa, jota kärsimys ja  ikävä inspiroivat ja jossa liikkuminen runouden ja arjen välillä on vaikeaa.

  Elise Kraatilan artikkelissa N.K.Jemisinin välineellistyvä ja välineellistävä poetiikka käsitellään spekulatiiviisen fiktion käyttömahdollisuuksia kuvittelusta kannanottoon. Kraatila analysoi sitä, miten näkökulma spekulatiiviseen fiktioon todellisuuden mahdollisuuksien uudelleenkuvittelun välineenä korostuu yhdysvaltalaisen Jemisinin teoksissa yhä avoimemmin edettäessä varhaistuotannosta uudempaan. Jemisinin poetiikan  jännite kuvitteellisten maailmojen ja todellisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välillä voimistuu, ja teokset muuttuvat avoimen poliittisiksi.

  "Meen niin äärirajoille, että mun pääni hajoilee" -artikkelissa Anna Pakarinen tutkii runollisen resilienssin poetiikkaa Cheekin rap-tuotannossa. Hänen mukaansa runouden näkökulmasta globaalirap-genre on ilmaisukeinoiltaan rikas, ja sen potentiaali havainnollistuu myös Cheekin tuotannossa. Pakarisen kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti multiriimit ja metaforisuus. Sanoitukset edustavat hänen mukaansa suorasukaisen arkikielen taidetta, mutta rakentuvat monikerroksiselle poetiikalle ja pohtivat klassisen suuria elämän rajallisuuden ja merkityksellisyyden teemoja.

  Väkivallan ja seksin intermediaalinen esittäminen Anu Kaajan proosateoksissa -artikkelissa Hanna Samola tutkii, millä tavoin Anu Kaajan proosatuotannossa esitetään kertojien ja päähenkilöiden yrityksiä ilmaista auditiivista, visuaalista tai audiovisuaalista materiaalia verbaalisessa muodossa sekä myös sitä, miten yritykset liittyvät sukupuolen, seksuaalisuuden ja väkivallan tematiikkaan.

  Intermediaalisuuden Samola käsittää mediumien rajat ylittävinä rakenteina. Teksti ei pysty toistamaan visuaalista tai auditiivista materiaalia sellaisenaan, vaan esittää vaikutelman esimerkiksi elokuvalle tyypillisistä ilmaisukeinoista, kuten zoomauksesta tai kuvien hajoamisesta. Kaajan tuotannossa on runsaasti ekfrasiksia, joissa visuaalista aineistoa esitetään sanoin. Intermediaalisten viittausten lisäksi hänen teoksissaan on viittauksia toisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Kaajan poetiikalle on ominaista kuvailla vaikeasti kielennettäviä ja arkijärjen ylittäviä tapahtumia sekä yhdistellä erilaisia tekstilajeja ja kirjallisuudenlajeja. Teoksissa sekoittuvat toisiinsa myös kulttuurisesti ylhäisenä ja alhaisena tai rumana ja kauniina pidetty. Samolan mukaan Kaajan tuotanto ilmentää postmodernistiselle ja sen jälkeiselle kirjallisuudelle tyypillistä tapaa tuoda esiin satujen ja myyttien eroottista ja väkivaltaista sisältöä.

  Eila Rantosen artikkeli Maahanmuuttajayhteisön kuvaus Jonas Hassen Khemirin poetiikassa tutkii ruotsalaisen Khemirin teoksia, jotka käsittelevät terävästi poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poetiikaltaan ne ovat Rantosen mukaan kekseliäitä sommitelmia ja yhdistelevät erilaisia kerronnan muotoja ja tyylejä. Tuotantoa läpäisee metafiktio ja itsensä tiedostava kerronta, joka tähdentää fiktiota rakennelmana ja leikittelee kirjailijan tekijyydellä ja omaelämäkerrallisilla viittauksilla. Tyyliltään Khemirin teokset asettuvat postmoderniin realismiin, joka kietoutuu monikulttuuriseen ja postkoloniaaliseen poetiikkaan.  Kirjailija hyödyntää runsaasti humoristisia rinnastuksia, vastakkainasetteluja ja puhemuotojen runsautta poeettisina keinoinaan. Teoksia läpäisevä vuoropuhelu ja yhteisöllinen kerronta uudistaa Rantosen mukaan monikulttuurisen yhteiskunnan ja maahanmuuttajayhteisöjen kuvaustapoja.

  Mika Hallila tutkii artikkelissaan Oskillaation poetiikka Asko Sahlbergin romaaneissa Ruotsissa vuodesta 1996 asti asuneen suomalaiskirjailijan tuotannon yhdistäviä elementtejä. Oskillaation poetiikalle on hänen mukaansa tyypillistä ristiriitainen valitsematta jättämisen tila, joka koskee sekä romaanien muodollisia tai rakenteellisia ominaisuuksia, kaunokirjallisia keinoja että sisällön ja tematiikan tasoa. Tärkein Sahlbergin teosten yhdistävä piirre on Hallilan mukaan ajan ja ajallisuuden käsittely. Ihminen on ajan armoilla tai ajallisuuden keskelle heitetty, kyvytön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Hän on aina vieras, vieraassa ajassa ja paikassa oleva oman elämänsä siirtolainen.

  Sahlbergin romaaneissa esitetään paljon väkivaltaa, patoumia, traumoja ja viettimaailman hallitsemattomuutta, koska henkilöillä ei ole tukenaan eettistä mallia tai moraaliselle toiminnalle tukea antavaa metakertomusta saati kykyä hallita itseään tai vaikuttaa elämänsä kulkuun. Intertekstuaaliset suhteet tiettyihin länsimaisen modernismin ja venäläisen psykologisen realismin merkittäviin romaaneihin ovat olleet selvä Sahlbergin kirjailijapoetiikan elementti. Kirjallisilta keinoiltaan ja konventioiltaan romaanit ovat sekoitus realismia, modernismia ja postmodernismia. Huojunta toivottomuuden ja toivon välillä on osa teosten vahvaa eettistä eetosta ja edustaa myös valitsemattomuuden logiikkaa.

  Maria Laakso analysoi Kari Hotakaisen huumorin poetiikkaa. Hotakaisen tuotanto ei Laakson mukaan asetu puhtaasti huumorikirjallisuuden genreen, vaan kirjailija on tunnettu erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ja suomalaista yhteiskuntaa koskevien suurten rakennemuutosten kuvaajana. Hotakaisen tuotannon läpäisevälle huumorille onkin ominaista, että hauskuus kulkee aina erottamattomasti rinnakkain vakavan aineksen kanssa. Hotakaisen huumorin poetiikkaan kuuluvat pakkomielteiset henkilöhahmot, groteski ruumiillisuus ja inkongruenssi eli yhteensopimattomuus.  Inkongruenssi ilmenee tyylirikkoina ja kielen leikkisänä ja yllätyksellisenä kuvallisuutena. Hotakaisen huumori on myös satiirista, inhimillisiä heikkouksia satiirisesti kritisoivaa mutta lopulta ihmisiä rakastavaa.

  Laura Piippo pohtii artikkelissaan Monet Yli-Juonikkaat tekijänimen käyttöä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjailijapoetiikassa. Yli-Juonikkaan teoksissa yhdistyvät erilaiset tyylit, näiden parodiat ja pastissit sekä monenlaisilla tekstien- ja medioidenvälisyyksillä operoivat kokeilut. Piipon mukaan kirjailijan tuotannon ja kirjailijapoetiikan yksi keskeinen piirre on tekijyydellä ja sen merkityksillä leikittely. Yli-Juonikas käyttää omaa nimeään uuden tulkinta-avaruuden avaavana merkitsijänä, mikä vapauttaa tekijän kirjailija- tai tekijäkuvaa. Kyse on uudesta kaunokirjallisuuden tulkintamahdollisuudesta ja poetiikan resurssista, joka estää lukitsemasta erilaisia merkitysyhteyksiä, esimerkiksi autofiktiivisiä.

  Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen oli tämä Kirjailijapoetiikat-teoksen lukukokemus. Kirjallisuudentutkimuksena kirjailijapoetiikka ei kuitenkaan ole uusi. Sen piiriin kuuluvaa tutkimusta tehtiin jo venäläisessä formalismissa, kuten tietävät teoksen toimittaneet Isomaa, Björninen, Hatavara ja Jolma kertoa teoksen aloittavassa artikkelissa Kirjailijapoetiikan keskeiset tutkimuslinjat. Myös strukturalismi ja Tel Avivin koulukunta olivat poetiikan tutkimuksen koulukuntia. Itse muistan 1970-luvulla analysoineeni Helsingin Yliopiston kotimaisen kirjallisuuden praktikumissa romaaneja, novelleja ja runoja uuskritiikin eli lähiluvun menetelmin. Ei siis mitään kovin uutta auringon alla. Mutta vaikka kirjailija ja hänen elämänsä olisivatkin kiinnostavia, pääpainon tulisi olla teoksessa ja sen ominaisuuksissa. Kuten Kirjailijapoetiikat-teoksen tekijät kirjoittavatkin:

  "Kirjailijapoetiikan kautta voi tutkia koukuttavan tuotannon rakentumista ja erityispiirteitä. Se tarjoaa tutkijoille ja muille lukijoille kiinnostavan tavan puhua kirjailijasta ilman, että pohditaan hänen persoonaansa, henkilöhistoriaansa tai haastatteluissa ilmaistuja intentioita. Kontekstoivassa tarkastelussa nekin voi tosin huomioida, mutta kirjailijapoetiikan fokus on kuitenkin aina teosten tarkastelussa."

                                Kirjailijapoetiikat 2024

  

  

Kirjailijapoetiikat, osa 1

 Kirjailijapoetiikat (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Holma)  esittelee kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen ja analysoi useiden kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden poetiikkaa 1800-luvulta 2020-luvulle. Kirjallisuudentutkimuksessa tietyn tekijän tuotannon piirteisiin keskittyvää tutkimusta kutsutaan kirjailijapoetiikan tutkimukseksi. Se avaa näkökulman esimerkiksi teosten aihepiireihin, lajivalintoihin, kerrontaan, intertekstuaalisuuteen, rakenneperiaatteisiin, arvomaailmoihin ja ihmiskuvaan tai näiden ajallisiin muutoksiin kirjailijan tuotannossa.

  Kirjailijapoetiikat-teoksessa kuusitoista tutkijaa tarkastelee tutkimussuuntauksen teoriaa ja kirjailijoiden  poetiikkaa. Ensimmäisen osion artikkelit  tarkastelevat 1800-luvun kotimaista kirjallisuutta sekä 1900-luvun modernismin kaudella kirjoittaneita kirjailijoita. Toinen osio muodostuu nykykirjailijoiden tuotantoja erittelevistä analyyseistä.

  Kati Launis tarkastelee artikkelissaan Sentimentaalista, opettavaista yhteiskunnallisuutta  Charlotta Falkmanin kirjailijapoetiikkaa. Falkman (1795-1882) kuului Suomen ensimmäisiin romaanikirjailijoihin. Launiksen mukaan hänen tuotantoaan läpäisee johdonmukainen avioliitto-, perhe- ja naisihanteen määrittely. Falkmanin poeettiseen keinovalikoimaan kuuluu ajan romaaneille tyypillisten avioliitto- ja kuolemajuonien käyttö moraalisessa opetustarkoituksessa, metafiktiivinen kommentointi, laajalti kierrätettyjen lajityyppien ja tematiikkaa rakentavien intertekstien käyttö, yhteiskuntakriittisen aineksen sijoittaminen sisäkertomuksiin, sivujuoniin ja -hahmoihin sekä laaja naishahmojen joukko.

  Falkmanin tuotannossa on tunteellisen sentimentaalisuuden ohella vahvasti realistinen  juonne jo vuosikymmeniä ennen realismiksi nimettyä periodia. Hänen päämääränään on opettaa ja kasvattaa romaanien oletuslukijoita eli nuoria naisia. Falkmanin romaanien onneton loppu odottaa kelvottomaksi osoitettuja hahmoja, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Myöhemmin Falkmanin poetiikkaan ilmaantuu tummia, melodramaattisia goottilaissävyjä: murhia, myrkkyjä ja vakoojia. Läpi tuotannon hänen ominaispiirteenään pysyy kiihkeä halu kommentoida yhteiskuntaa, naisen asemaa ja politiikkaa, taito tehdä se rivien välissä ja luja usko siihen, että kaunokirjallisuuden keinoin voidaan tehdä oikeudenmukaisempaa maailmaa.

  Saija Isomaan artikkelissa Melodraamaa paikallishistorian kehyksessä tutkitaan K .J. Gummeruksen (1840-1898) yhdeksän erillisteoksen poetiikkaa. Gummerusta on pidetty romantikkona, joka valitsi yleisökseen suomenkielisen kansan. Hänen tyylinsä on melodraama. Genrelle tyypillinen liiallisuuden poetiikka moraalisine mustavalkoasetelmineen ja dramaattisine spektaakkelimaisia tapahtumia sisältävine ihmissuhdejuonineen leimaa erityisesti alkutuotantoa mutta ilmenee vielä myöhäistuotannossakin. Kansansivistyksestä innostunut Gummerus pyrki puhuttelemaan kertomuksillaan suomenkielistä talonpoikaista kansaa: niissä oikeus lopulta voittaa eli poeettinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hakeutuminen paikallishistoriallisuuteen  motivoituu pyrkimyksestä kertoa dramaattisista tapahtumista. Siinä voi nähdä myös aidon kansanvalistuksellisen  pyrkimyksen kertoa viihdyttävästi paikkakunnan historiasta sekä kansallisuusaatteellisen tai romanttisen tavoitteen hahmotella kansakunnan historiaa.

  Minna Canthia on tutkittu paljon. Mari Hatavara tietää tämän ja onkin valinnut tarkasteltavakseen aiheen, jota ei ole tutkittu paljoa: Minna Canthin kirjalliset mielet; mielen esittämisen tavat Canthin proosatuotannossa. Hän analysoi tajunnankuvausta, fokalisaatiota sekä ilmeiden ja eleiden esittämistä, ja tuloksena on kokonaisesitys Canthin tavoista esittää henkilöhahmojen mielensisäisyyttä. 

  Henkilöiden mieliä tuodaan esiin kaikilla tajunnan esittämisen kielellisillä keinoilla. Hatavara on löytänyt neljä toisistaan erottuvaa vaihetta. Aluksi kertomuksia hallitsee kertojan rooli, ja kertoja myös kääntyy suoraan yleisön puoleen. Tajunnankuvaus yhdistyy pääosin yksilön vaikeisiin tilanteisiin. Toisessa vaiheessa henkilön sisäinen kieli ja näkökulma nousevat merkittävään asemaan. Myös kertoja on edelleen vahvasti vaikuttamassa mielten esittämiseen. Kolmannessa vaiheessa henkilöhahmojen sisäisyyden esittäminen laajenee kattamaan useita henkilöitä saman teoksen sisällä. Viimeisessä vaiheessa uutena piirteenä on minäkerronta.

  Mielen esittämisellä on useita tehtäviä Canthin tuotannossa. Sen eri keinoja käytetään niin näkökulmien törmäyttämiseen, valta-asemien esiintuomiseen kuin lukijaan vetoamiseenkin. Myös tarinamaailman tapahtumien rinnalle tuodaan erilaisia hypoteettisia tapahtumakulkuja ja tulevaisuudenvisioita sekä esitetään henkilöhahmojen tunteita, pelkoja ja unelmia. Tämä kaikki osoittaa Hatavaran mielestä, miten laaja ilmaisuvalikoima Canthilla varhaisena suomalaisena proosakirjailijana jo oli aktiivisessa käytössään.

  Anna Kuutsa nostaa artikkelissaan Maria Jotunin novellien edustuksellisuuden poetiikka Jotunin novellituotannolle toisteisia ja ominaisia kerronnallisia keinoja diakronisen poetiikan hengessä. Nämä keinot laajentavat yksittäisten tarinamaailman hahmojen ja tapahtumien esittämisen yleisempien yhteiskunnallisten kysymysten kuvaukseksi eli rakentavat kirjailijakohtaista edustuksellisuuden poetiikkaa. Kuutsa käsittelee Jotunin novellien puheen esityksen ja kirjekerronnan keinoja kansankuvan ja kaupunkilaisuuden kuvauksessa, ironian kerronnallista rakentumista sekä puheen esitysten persoonamuotojen tulkinnallista merkitystä.

  Iida Pölläsen Mustan Atlantin ylirajainen poetiikka ja pohjoismainen intertekstuaalisuus Nella Larsenin (1891-1964)  tuotannossa esittelee ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan, jota voi Pölläsen mukaan kutsua sekä afrikkalaisamerikkalaisen, amerikkalaisen että afropohjoismaisen modernismin edelläkävijäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Larsenista tuli tunnettu kirjailija mustan renessanssin liikkeessä. Pölläsen mielestä Larsenin tuotannosta muodostuu puutteellinen kuva, jos teoksia tulkitaan vain yhdysvaltalaisessa tai afrikkalaisamerikkalaisessa kontekstissa.

  Larsenin  äiti oli valkoinen tanskalaisnainen ja isä kotoisin Tanskan kolonisoimasta saaristosta Karibianmerellä. Larsenin henkilökohtainen elämä linkittyy niin Yhdysvaltojen rasismin historiaan kuin Pohjoismaiden harjoittaman siirtomaavallan ja kolonialismin historiaan. Nämä aiheet kulkevat Pölläsen mukaan Larsenin kirjallisessa tuotannossa, minkä lisäksi hän sai vaikutteita kirjailijapoetiikkaansa pohjoismaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta. Taiteellisiksi esikuvikseen Larsen valitsi Henrik Ibsenin kaltaisia 1800-luvun pohjoismaisia kirjailijoita, joiden käsitykset kirjallisuudesta ja sen roolista yhteiskunnassa Larsen jakoi. Artikkelissaan Pöllänen yhdistää kiinnostavasti Ibsenin näytelmät Larsenin teksteihin.

  Artikkelissaan Miten sirpale heijastaa? Pirjo Lyytikäinen tutkii Volter Kilven Saaristosarjan poetiikkaa. Kilven poetiikassa ydinajatuksena on, että jokaisessa hetkessä kaikki on läsnä, ikään kuin aika ja historia menettäisivät merkityksensä katsovan ja tuntevan mielen kannalta. Lyytikäisen mukaan myöhäistuotannon poetiikaksi käännettynä filosofinen "sirpale heijastaa" -ajatus, jonka tausta on Kilvelle tärkeän Arthur Schopenhauerin filosofiassa, merkitsi tiukkojen rajoitusten asettamista. Kilpi tajusi, ettei kertomusjuoni sopinut hänen tarkoituksiinsa, sillä hän halusi nostaa keskiöön yhteisön kokonaisuutena. Kunkin romaanin ja novellin erittäin rajallinen tilanne laventuu laajemman elämän kaleidoskoopiksi.

  Kilven teosten tapahtumakestoltaan rajattu rakenne avautuu ajattelun, muistamisen ja kuvittelun teitä. Lyytikäisen mukaan "yhdenpäivän-, yhdenpaikan- ja yhdentapahtumanromaani on väline räjäyttää perinteinen juoniromaani sisältäpäin." Homeros ja Aleksis Kivi ja monet muut kirjallisuuden hahmot ja filosofit esiintyvät kätketysti Kilven dialogisessa, intertekstuaaliseen avaruuteen linkittyvässä kerronnassa. Mikrotasolla Kilven omin tyyli merkitsee kielen semanttisten, äänteellisten ja kuvallisten resurssien maksimaalista käyttöä myös emotionaalisen intensiteetin saralla, Lyytikäinen toteaa. Hänen esittelemänsä pieni katkelma Kilven laajasta teoksesta heijastaa koko teoksen teemoja. Se etenee rytmin tasolta kuviin, kuvaukseen, kerrontaan ja lopulta teoksen kokonaisuuteen asti, jossa "meri ja tuuli näyttäytyvät elämän voimina, elämän symboleina ja ihmiselämän rajallisuuden kehyksinä."