Pohjoinen shamanismi

 Kirsti Runavikin tietokirja Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia (Like 2024) on syvällinen ja viisas teos. Shamanismi on kaikille suomalaisille tuttua, jollei muuten niin Kalevalasta. Tiedämme jotain loveen lankeamisesta, maailmanpuusta, voimaeläimistä, luontoyhteydestä. Runavikin teos täydentää noita tietoja ja päivittää shamanismin nykyaikaan.

  Esipuheessa Runavik kirjoittaa, että Suomi oli kuuluisa shamaaneista, tietäjistä ja noidista jo satoja vuosia sitten mutta pohjoisesta shamanismista on kirjoitettu yllättävän vähän akateemista tutkimusta lukuun ottamatta. Aikojen saatossa shamanismi on muuttunut vihittyjen shamaanien osaamisalueesta tekniikaksi, jota kiinnostuneet voivat opiskella ja harjoittaa. Perinteiset arvot ovat kuitenkin säilyneet: "Shamaani kulkee maailmojen välissä ja tuo tasapainoa sinne, missä se on horjunut. Hän liikkuu erämaassa nähden eläinten kultaisina hehkuvat henkikehot. Hän osaa parantaa ihmisiä ja eläimiä tätä elämänvoimaa liikuttamalla."

Kirjailija itse on harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Hän on pitänyt työpajoja, rumpuiltoja, metsäretkiä ja käynyt ulkomailla sekä kotimaan eri kolkissa kertomassa lappilaisen shamanismin maailmankuvasta. Runavik on kotoisin Lapista ja kertoo kasvaneensa saamelaisten perinteiden ja ajatusmaailman vaikutuspiirissä. Kirjan lopussa on  seikkaperäinen katsaus saamelaiseen mytologiaan ja kuvia saamelaisten vanhoista rummuista. Runavikin suosittu pitkäikäinen nettisivusto www.thuleia.com kertoo Suomen luonnonuskonnoista ja on toiminut kirjan pohjana ja inspiraationa.

  Runavikin mukaan shamanismi on syvimmillään perehtymistä kaiken elävän muodostamaan näkymättömään elämänvoiman verkostoon, jota kutsutaan voimaverkoksi. Se on maailman vanhin henkinen maailmankuva. Uusshamanismi voi olla transsitekniikka itsetuntemuksen lisäämiseen tai psykologiaan nojautuva näkemys selittää ihmisen kokemusmaailmaa. Shamanismi on Runavikin mukaan "unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku".

  Pohjoinen shamanismi -teos jakautuu selkeisiin lukuihin, jotka esittelevät shamaanin maailmaa (ylinen, keskinen, alinen), rituaalivälineitä (mm. rumpu, helistin, tuli, sauva, suitsuke, korut, amuletit) , shamaanimatkaa, voimaeläimiä ja henkioppaita, shamanistista luontoyhteyttä, shamanismin opiskelua sekä shamaanin kutsumusta. Lukija saa ohjeet rummun ja suitsukkeiden valmistamiseen, transsitilan tuottaviin tekniikoihin, voimaeläimen löytämiseen, luontoyhteyden palauttamiseen, oman voimapaikan löytämiseen ja rakentamiseen. Runavik antaa tietoa shamaaniksi opiskelusta ja tarjoaa shamanistisia harjoituksia, jotka sopivat meille kaikille (esim. rentoutuminen, keskittyminen, meditaatio, visualisointi).  Tiiviin tietotekstin katkaisevat kauniit, elämykselliset  fragmentit, jotka lähenevät kaunokirjallisuutta ja osuvat lukijan sydämeen.

  Runavikin mukaan shamaani oli ennen kaikkea vaikeiden sairauksien parantaja, joka osasi hakea sielun takaisin toisista maailmoista. Sielun matka eli transsimatka on shamanismin  tunnuspiirre. Shamanistiseen perinteeseen mahtuvat hänen mukaansa myös selvännäkijät, unennäkijät, unenselittäjät, mielen ongelmiin ratkaisuja etsivät neuvonantajat, luonnon voimapaikkojen löytäjät, etiäisten kuulijat ja monenlaiset erityistaidon hallitsijat verenseisauttajista yrttiparantajiin. Shamanismin rinnalla kulki animismi, eli usko siihen, että kaikella olevaisella on elävä henki, ja panteismi, eli usko siihen, että koko universumi on pyhä.

  Runavik tekee eron shamaanin ja tietäjän välille; heidät erotti tapa liikkua todellisuuksien välillä. Shamaani käytti hyväkseen ekstaattista transsia ja välitti tietoa maailmantasojen välillä. Hän antoi tietoisuutensa lähteä ruumiin ulkopuolelle suorittamaan tehtäviä. Tietäjä sen sijaan saattoi vajota oman sisäisen tietonsa pariin tai ammentaa oppinsa vanhoista vanhoista runoista ja loitsuista. Hän ei antanut sielunsa matkata transsissa muualle.

  Syventävää tietoa shamanismista ja uusshamanismin oivaltavaa esittelyä. Näin voisi tiivistää Runavikin teoksen annin. Kirjansa loppupuolella hän kirjoittaa kauniisti:

  "Pohjoinen ulottuvuus on mielentila, joka syvenee kulkiessamme pohjolan metsissä, soilla ja erämaissa. Menneiden sukupolvien tarinoita löytyy kirjoista ja vanhojen ihmisten huulilta. Me seisomme edesmenneiden hartioilla, ponnistaen maasta kohti samoja tähtiä ja universumin pimeää äärettömyyttä. Haluamme ymmärtää, kokea, parantaa, auttaa, kasvattaa, vaalia ja tuhota, muuttaa ja muuntua. Vuodenkierto tanssii ympärillämme, ja meidän suurin haasteemme on löytää sisin itsemme, joka on yhteydessä kosmoksen viisauteen."

             Kirsti Runavik  Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia  2024

  

Firenzeläiset elämät

 Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät  Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista  (Gummerus 2024) on rikas tietopankki ja kutkuttavan aistillisesti maalaileva teos Firenzestä, tuosta sivistyksen ja tieteen mekasta, josta jokaisella on jonkinlaista tietoa. Taideaarteet, kuuluisat historian henkilöt, Medicien suku, vuosisatoja säilyneet rakennukset, Ponte Vecchion silta ... Nämä ainakin tulevat varmasti ensimmäisinä mieleen, ainakin minulle, mutta enpä olisi arvannut, miten väkivaltaista valtataistelua mahtavat suvut kävivät  keskenään Firenzen hallinnasta ja miten paljon sotia, kulkutauteja, myrskyjä, vedenpaisumuksia ja tulipaloja sekä taloudellisia romahduksia kaupunki on joutunut historian kuluessa kokemaan.

  Salla Leponiemen oma elämä, nykyinen ja entinen Firenze ja Suomikin vuorottelevat teoksessa mukavasti ja pitävät mielenkiintoa hyvin yllä. Lopussa mainittu lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä, mutta teoksen valtaisa tietomäärä ei aiheuta paperinmakua lukijan suuhun. Vaikka perustietoa tunnetuista henkilöistä olisikin, uutta tietoa on paljon, myös nautittavia anekdootteja. Ja ne Firenzen ja sen ympäristön kuvailut ovat kyllä parasta ja saavat aikaan matkakuumeen.

" Camerata-kukkulalla kohtaa rauhallisen idyllin: oliivipuulehtoja, pikkuruisia kappeleita ja villoja puutarhoineen. Siellä täällä kapeita teitä reunustavat muurit antavat periksi ja tarjoavat niittymaisemia, viinitarhoja, näkymän alas kaupunkiin tai ylös Fiesolen kukkuloille ja Monte Cecerin luonnonpuistoon, jonne Leonardo da Vinci kapusi 1500-luvun alkuvuosina tekemään lentämiskokeilujaan. Iltalenkin aikaan pinjojen ja sypressien siluetit piirtyvät tummina aprikoosin, persikan tai veriappelsiinin sävyihin värjäytynyttä taivasta vasten. Pimeän laskeuduttua syttyvät sadat valopisteet Fiesolen rinteille."

  Tämä kuvaus on Firenzen koillisosasta, josta Leponiemi lopulta hankkii pysyvän kodin. Osa-aikainen koti hänellä on aluksi keskellä Firenzeä ja vuokrakoti  Bellosguardossa.  Asuntojen ostamisessa, myymisessä ja vuokraamisessa Leponiemellä on apuna ystäviä ja asiantuntijoita. Silti varsinkin myyminen on yhtä sirkusta, aivan uskomatonta touhua, jota Leponiemi oopperalaulajana vertaakin dramaattiseen oopperaan. Yhtä elävästi ja hauskasti hän kuvaa kymmenvuotista seuraansa, Figaro-koiraansa, joka on kaikesta päätellen ollut ihastuttava ja persoonallinen mäyräkoira. Lukijankin tulee ikävä, kun Figaro poistuu kuvioista.

  Leponiemen teoksessa kiinnostavat esittelyt saavat mm. Giotto, Medicien suvun jäsenet, Corso Donati, Dante, Bernardo Buontalenti, Filippo Brunelleschi, Lorenzo Ghiberti, Galilei, Savonarola, Machiavelli, Gianni Schicchi, Gian Battista Lulli, Luigi Cherubini, Botticelli, Boccaccio,  Antonio Meucci, Giovanni Battista Giorgini, Emilio Pucci, Salvatore Ferragamo. Italian ja Firenzen historia on etupäässä miesten, mutta Leponiemi nostaa esiin muutaman naisenkin, joita ovat esimerkiksi Clarice Orsini, Lucrezia Tornabuoni, Alessandra Macinghi Strozzi, sisar Plautilla Nelli, Monna Tessa.

  Leponiemi kuvaa kirjassaan myös Firenzen suosiota matkakohteena. Matkailijoita on vieraillut Firenzessä jo keskiajalta lähtien, mutta Leponiemen mukaan varsinaiseksi vyöryksi turismi paisui 1800-luvulla. Taiteilijatkin löysivät kaupungin, mm. suomalaiset Ellen Thesleff, Elin Danielson-Gambogi (josta Leponiemi on kirjoittanut elämäkerran), Juho Rissanen, Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela.

  Kuvataide ja arkkitehtuuri kiinnostavat taidehistorioitsija Leponiemeä, mutta oopperalaulajana hänen sydäntään lähellä on tietysti musiikki. Hän tuntee sukulaisuutta italialaisiin, joilla hänen mukaansa on suuri herkkyys musiikille. 

"Sana ammatistani kiersi salamannopeasti. Tuskin olin ehtinyt lopettaa ääniharjoitukseni ja viedä Figaron ulkoilemaan piazza Tassolle, kun varjoisat penkit vallannut Pappaparlamentti jo otti minut kuulusteluunsa. Oletteko oopperalaulaja? Oletteko sopraano? Missä laulatte? Mitä laulatte? Esiinnyttekö Firenzessä? Puristettuaan haluamansa tiedot irti minusta vanhat miehet innostuivat itse laulamaan. Helteisen kesäpäivän valo siivilöityi puiden lehtien lomasta ja loi läikkiä hiekalle; lehvästön alla leiskui tulkinnan palo yhdeksän Rodolfon ojennellessa suurieleisesti käsiään ja laulaessa kärisevillä äänillään kukin omaan tahtiinsa Che gelida maninaa Puccinin La Bohèmesta."

                   Salla Leponiemi Firenzeläiset elämät 2024

Hiekkalinnat

 Jukka Viikilän romaani Hiekkalinnat (Otava 2024) on merkillinen (ja tietysti erittäin taitavasti kirjoitettu) ihmissuhdekuvaus. Se kertoo toisaalta naisen ja häntä parikymmentä vuotta vanhemman miehen "kielletystä" suhteesta (mies on perheellinen) mutta toisaalta kääntää viimeisessä osassa kaiken päälaelleen. Viimeisessä osassa yhdeksänkymppinen nainen vaeltaa muistoissaan, jotka koskevat suhdetta nuorempaan mieheen. Lukijalle tarjotaan kaksi tulkintaa: ensimmäisessä aikatasossa nuori nainen kirjoittaa teosta, jossa muistelee vanhempana rakkauttaan, ja toisessa vanha nainen on aikoinaan kirjoittanut romaanin nuoruuden suhteestaan, jossa hän on vanhempi osapuoli rakastajanaan paljon nuorempi mies. Kiehtovaa! Lukijaa hämätään myös sillä, että kertoja vaihtuu ensimmäisissä osissa kuin huomaamatta eli nuoren naisen ja (nuoren) miehen, Juhanin, näkökulmat ikään kuin sulautuvat yhteen.

  Nuori nainen on perinyt isältään merenrantahuvilan Pärnusta ja kohtaa siellä Juhanin. Hiekkalinnat kuvaa heidän rakkauttaan, joka on kuin hiekasta rakennettu; aina valmis murenemaan ja tulemaan meren  pyyhkäisemäksi. Myös muistaminen vertautuu hauraaseen hiekkalinnaan; sillä ei ole kiinteää muotoa. Nuori nainen pelkää, että Juhani valitsee perheensä, ja valmistautuu siihen jo ajatuksissaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja tehdäkseen niiden pohjalta romaanin. Hiekkalinnat on romaani myös kirjan kirjoittamisesta, rakkauden kielentämisestä. Myös rakkaudessa on kyse  fiktiosta, kuvitelmien luomisesta. Toinen ihminen on mysteeri, keksittyjen mielikuvien luomus. Naisen mielestä ihastumisen tyylilaji on hölynpöly, ja rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta,  kun se on kokonaan muuttunut saduksi, menneeksi.

  Rakastaessaan nainen tekee havaintoja, kuin ulkopuolisena. Hän on jakautunut kahtia kokijaksi ja tarkkailijaksi ja miettii, miten vaikeaa on kuvata:

  "Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä. Harvat asiat vapauttavat siinä määrin merkityksiä, että ovat kerrottavissa aina uudella tavalla, toiston vallalta suojassa. Satakielen laulu onkin muistutus: kaikki kannatteleva on katoava."

  Rakkaus pyyhkäisee pois entisen, ajanlasku alkaa alusta. On vain tämä hetki. Näin kirjan päähenkilöt tuntuvat ajattelevan. He ovat paljaita, sekä henkisesti mutta myös sadomasokistisia piirteitä sisältävässä rakastelussaan. Nainen suostuu kipuun mutta miksi, lukija pohtii. Rankaiseeko hän itseään? Hänen ajattelunsakin on surullista, viiltävän rehellistä, analyyttistä. Maailmankuva vaikuttaa  illuusiottomalta, mutta Kerttu-ystävälleen nainen toteaa, että asioita voidaan tarkastella kahdella tavalla: --- "jokainen ilmiö ehdottaa sekä kovaa että pehmeää katsetta. On mahdollista valita niistä kumpi vain ja molemmista avautuu oma polkunsa." Nuori nainen on vanha sielu.

  Hiekkalinnat on yritys kuvata seksuaalista halua, intohimoa, sitä mitä se on ja miten se vaikuttaa. Vaikeaa on, kuten muistiinpanoja tekevä nuori nainenkin toteaa:

  "Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin. 

  Halun saattelemana etsiydyn kaikkiin kuvitteluni sallimiin paikkoihin ja muotoihin, ja sitten kuvitteluni tuolle puolen. Halu on valloittamista, se on muuttua alati toiseksi ja että huoneen jälkeen on aina uusi huone ja sen katsannot.

  Halun oppi on tämä: kun sen mahti on suurimmillaan, halua vähäisintä, jotakin mistä olit jo luopumaisillasi tai minkä olit muistaa, unohtaa."

  Kieli luo todellisuutta eli kielen rajat ovat maailman rajat. Tämäkin ajatus on  tärkeä Hiekkalinnoissa:

  "Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.

  Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämäämme kuvaamme."

                                                            Jukka Viikilä  Hiekkalinnat 2024