Kynällä raivattu reitti

 Anne Helttusen ja Annamari Saureen tietokirja Kynällä raivattu reitti  Suomalaisia kirjailijanaisia (SKS Kirjat 2024) on mahtava opus ja antoisa tietopaketti tunnetuista ja vähemmän tunnetuista suomalaisista kirjailijanaisista. Se paikkaa kirjallisuushistorian valkoisia läiskiä, aukkoja, tuoden naiset etualalle ja esittelee heidät kronologisessa järjestyksessä alkaen 1600-luvun Regina von Birchenbaumista. Hän on tiettävästi ensimmäinen suomalainen nainen, jolta on säilynyt kaunokirjallista tekstiä, yksi ainoa ruotsiksi kirjoitettu runo.  Viimeinen esitelty kirjailija on Helvi Juvonen.

  Teoksen Lukijalle-osuudessa kirjoittajat kertovat tutkineensa 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Myös Kansalliskirjaston digitaalinen tietokanta on ollut tärkeä työkalu. He kuvaavat, miten jokainen tarkasteltu kirjailija joutui rimpuilemaan ulos yhteiskunnan asettamasta naisen roolista päästäkseen ilmaisemaan itseään luovasti. Osa teoksen kirjailijoista sai paljon julkisuutta aikanaan (esim. Minna Canth, L. Onerva, Hilja Valtonen, Sally Salminen, Rebekka Räsänen), osa on täysin unohtunut (esim. Hanna Ongelin, Irene Mendelin, Helena Westermarck, Marja Salmela, Olly Donner).  Puolella kirjan naisista on sivistyneistötausta ja moni on papin tytär. Useat kirjailijanaiset ottivat rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin vääryyksiin.

  Kirjan luettuaan ei voi kuin huokaista, miten uljaita oman tiensä kulkijoita ovat olleet kaikki teoksen naiset, sisukkaita ja periksi antamattomia. Kirjoittamisensa lisäksi he ovat mm. perustaneet kouluja (esim. Sara Wacklin), hoitaneet suurta perhettä ja kestäneet miehensä rakastettuja (Fredrika Runeberg), toimineet kansanedustajina (esim. Alli Nissinen, Hilja Pärssinen), naisliikkeessä ja naisyhdistyksissä, pitäneet kirjallista salonkia ( Minna Canth, Maila Talvio ja Hella Wuolijoki), perustaneet Suomen Rauhanliiton (Selma Anttila) ja Kalevala Korun (Elsa Heporauta), toimineet elokuvakäsikirjoittajina (mm. Elsa Soini).

   Osa teoksen esittelemistä naisista oli naimisissa, osa naimattomia. Helttunen ja Saure esittelevät ns. yhteiskunnallisen äitiyden käsitteen. Pitkään naisen tehtävä kansalaisena määriteltiin äitiydeksi, ja naisen tuli olla siveä ja uhrautuva. Jos nainen ei avioitunut ja saanut lapsia, hän saattoi toteuttaa äitiyttään huolehtimalla sukulaisistaan tai heidän lapsistaan. Yhtenä hyväksyttävänä vaihtoehtona  oli  yhteiskunnallinen äitiys eli toimiminen hyväntekeväisyystyössä, opettajana tai sairaanhoitajana. Näin moni naiskirjailija päätyi opiskelemaan juuri opettajaksi.

  Osa naiskirjailijoista sai lehdistössä hyvää palautetta teoksistaan, suuri osa ei. Helttunen ja Saure kuvaavat, miten naisten kirjoittamien kirjojen leimaaminen naisviihteeksi tai ajanvietekirjallisuudeksi alkoi jo Fredrika Carstensin kirjoittaman Murgrönanin (1840, Muratti, suomennettu 2007) saamasta vastaanotosta. Murgrönan oli ensimmäinen suomalaisen naisen kirjoittama romaani, mutta kriitikot eivät antaneet sille arvoa. Eräs arvostelija antoi ohjeeksi mm., että oli opiskeltava logiikkaa oppiakseen kirjoittamaan johdonmukaisesti ja järkevästi.

  Kynällä raivattu reitti -teoksen Epilogissa Helttunen ja Saure antavat kiitoksensa kirjailijanaisille:

  "He ovat raivanneet meille nykynaisille reittiä ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja päättäväisesti kukin omalla tyylillään. Heistä jokainen uskalsi ottaa oman kohtalonsa omiin käsiinsä. Heidän ansiostaan monet asiat ovat paljon paremmin ja meillä on vapaus valita tapamme elää ja oikeus opiskella ja  kirjoittaa. Jäljellä on onneksi yksi parhaista perinnöistä: naisten välinen syvä ystävyys."

                                              Anne Helttunen Annamari Saure  Kynällä raivattu reitti 2024

  

Kurkistusaukkoja

 Viides runokirjani Kurkistusaukkoja (Mediapinta 2024) on ilmestynyt. Kypsyttelin kirjaa pari vuotta. Runoja syntyi Jenni Hurmerinnan ja Irina Javnen inspiroivilla runokursseilla. Kokoelmaa hioin (karsin, muutin runojen järjestystä, synnytin uutta) Tommi Parkon runouden sparrauskurssilla, joka kesti vuoden. Muilta kurssilaisilta ja ohjaajalta saamani palautteen (joka otti välillä koville :D) pohjalta runot alkoivat löytää paikkaansa, ilmaisu tiivistyä ja näkemys kirkastua.

  Kurkistusaukkoja-nimi tarkoittaa muistamisen tapaa. Kokoelmani punaisena lankana ovat lapsuusmuistot, muistot 1950- ja 1960 -lukujen Lauttasaaresta. Muistothan eivät tule käskemällä vaan sattumalta. Jokin tuoksu, ääni, kuva tai esine houkuttelee muiston piilostaan. Yksittäiset muistot, miniatyyrimuistot ovat kuin kurkistusaukkoja menneeseen. Menneisyyden todellisuus on reikäinen, ei yhtenäinen. Itse muistan lapsuuteni valoisana, tietysti niitä varjojakin paratiisissa aina on. Halusin konkreettisesti runojeni avulla ikään kuin saada otteen valosta; millaisista osista se koostui. Huomasin ainakin, että sadut, muumikirjat, turvallinen arki ja vanhempien läheisyys olivat tärkeitä. Samoin kulttuurielämykset (baletti, teatteri, musiikki) ja muut kauneuselämykset. Ja tietysti kaikki merkitykselliset ja merkilliset ihmisolennot.

  Halusin ottaa myös ympäristön ja ympäröivän yhteiskunnan mukaan, ainakin taustalle. Lauttasaaren lapsuuden leikkipaikkoja olivat pikku Myllykallio, metsä ja merenranta, samoin pihat ja kadut, oma rivitalopuutarhakin. Sota loi vielä 50-luvulla omia varjojaan, ainakin mielenmaisemaan. Muistan myös sotainvalidit. Kuuban kriisi näkyi pelkona uuden sodan puhkeamisesta, samoin kylmän sodan ilmapiiri. 60-luvun tapahtumia olivat mm. Kennedyn murha. Naisen asema muuttui. Muutama runo sijoittuu 70-luvulle. Koin yliopistoon menon ja samanaikaisen isäni kuoleman merkitsevän lapsuuteni (lopullista) loppumista, tästä syystä siis.

  Tämä kaikki kuulostaa jotenkin juhlalliselta, mitä runokokoelmani ei ole. Olen yrittänyt asettua lapsen asemaan. Lapsi muistaa tunteita ja tunnelmia, yksityiskohtia. Olin mielikuvituksessa asuva lapsi, joka iloitsi elämästä vaikkei suurinta osaa oikein ymmärtänytkään. Kaikki kaunis hiveli aisteja ja sadut tulivat arkeen. Koin tuoksut ja maut voimakkaasti. Olin myös spontaani enkä aina muistanut äidin kieltoja; tästä syystä sain usein vitsaa tai jouduin nurkkaan häpeämään (aika yleisiä 50-luvun lasten rankaisutapoja, oletan). Hyvät asiat kumoavat kuitenkin huonot muistoissani.

  Ovatko tuokiokuvani sitten runoutta?  Osassa runoja olen käyttänyt runon keinoja, osassa en. Voisiko  runokokoelmaani kutsua lyyriseksi proosaksi, en osaa sanoa.  Teksti on tyyliteltyä, tiivistä. Joissain kohdissa on nopeita leikkauksia, jotka eivät ole tyypillisiä proosalle mutta ovat mahdollisia runoissa. Lyhyt muoto muistamisen keinona sopii minulle, enkä tahdo määritellä liikaa kokoelmaani. Lähdin hakemaan lapsuuttani, ja sain sen tässä muodossa, Kurkistusaukkoja-kokoelmana. Varmasti paljon jäi pois, ehkä tärkeääkin. Kirjoittajana täytyy myös valita, mitä ottaa, mitä jättää.

Tässä runokokoelmani johdantoruno, joka on myös takakannessa:

yönsininen lintu

                  laskeutuu hiljaa

     puut säteilevät pyhimysvaloaan

ilmassa terälehtiä, lunta

   kuun kultainen silmä

haistaa jonkin makean, maagisen

jos uneni olisi muisto

    tähdet pudottaisivat hopeansa 

        suihkulähteeseen

  ruusuköynnös kuiskaisi portille:

    - Herätän sinut elämään, solisevaan,

                        kiemurtelevaan

jos uneni olisi muisto

  kuulisit

piikkiin satuttaisit sormesi

  tuoksua koskettaisit

Ursula Anttila-Halinen  Kurkistusaukkoja 2024

Kuningatar Mab

 Kuningatar Mab (S&S 2024) on Emilia Karjulan esikoisromaani. Olen lukenut häneltä luovaa kirjoittamista käsittelevän väitöskirjan Sommitellut muusat sekä kirjoitusoppaan, joten osasin odottaa omaperäistä ja kujeellista tekstiä.  Lukijaa hämätään kaiken aikaa, mikä on ihanaa. Jos pitää keijuista, rakkaussuhteiden moninaisista käänteistä ja lumotuksi joutumisesta, Kuningatar Mab on juuri oikea valinta.

  Kuningatar Mab on keijujen kuningatar. Romeossa ja Juliassa hän on keijukaisten kätilö, joka välittää ihmisten uniin heidän sisimmät toiveensa. Karjulan romaanissa hän on myös Kesäyön unelman Titania, joka on hävinnyt taistelun ottopojastaan Oberonille. Mab asuu kahdessa maailmassa, ihmisten ja keijujen. Keijujen maahan pääsee veräjien kautta.  Romaanin ihmismaailmassa on  Julia, joka rakastuu Pauliin ja myöhemmin myös Mabiin. Nykyaikaisissa suhteissa on rinnakkaissuhteita, sivusuhteita muihin, vaikka suhteen loppuminen on yhtä kivuliasta kuin ennenkin.

  Julia tekee väitöskirjassaan tutkimusta Shakespearen keijuhahmoista, joita tarkastelee sekä luonnon personifikaatioina ja omalakisina luonnonvoimina että kerronnallisina keinoina, jotka korostavat tiedostamattomia haluja: villejä, outoja voimia ihmisen psyykessä. Keijut ovat lumoavia mutta myös julmia. Vaikka rakastuessaan Mabiin Julia on näkevinään hänet kaikkialla, lukija alkaa epäillä. Hän alkaa uumoilla, että Mab saattaa olla fiktiota, elää Julian mielikuvituksessa, hänen alitajunnassaan. Mab saattaa edustaa kaikkea sitä hullua, vaistonvaraista, villiä, joka elää salaisissa toiveissa, toisessa maailmassa. Mab kuvaa itseään:

  "Minä hallitsen, ja se tarkoittaa kaikkina aikoina samaa asiaa, vaikka ihmisten tavat muuttuvat eivätkä he aina tunnista minua, vaikka huutaisin heidän korvaansa. Silti minulla on kaikkea, mitä he kaipaavat, janoavat ja havittelevat, ja kaikkea, mitä he eivät milloinkaan löydä tai  edes ymmärrä tarvitsevansa."

  Mab kutsuu Juliaa perhoseksi. Yhteistä heille on, että he rakastavat puita, että he näkevät puut. Mab kietoo Julian verkkoonsa kuin hämähäkki. Romaani kuvaa myös rakkauden huumaavaa, hullaannuttavaa kokemusta. Julia tuntee päihtyneensä keijukaisten viinistä ja menettävänsä järkensä. Myös hänen näkemänsä unet sekoittavat toden ja fiktion rajoja. Unissa esiintyy mm. pelottava lapsi, jonka kasvoja peittää terävä, piikikäs karvoitus. Tuo lapsi, Mabin menettämä poika ja Paul sekoittuvat romaanissa niin, että heistä tulee yksi. Myös oranssi kissa, joka kulkee vaivatta maailmasta toiseen, on maaginen hahmo.

Lopulta Julia jättää Mabin ja Paul hänet:

  " Minä satutin kaikkia ja kaikki satuttivat minua ja kaikista tuli vähän onnettomampia ja epäluuloisempia -  vaikka se ehkä koskee vain minua. Mab ei ehkä tarvitse ketään ja Paul löysi jotain, mitä ei itsessään koskaan tiennyt olevan. Minä olen kovin kiintynyt omiin tunteisiini ja ehkä juuri siksi on niin kamalaa todeta, ettei niillä ollut mitään väliä."

  Romaanin loppu on onnellinen. Julia saa apurahan ja tekee ahkerasti tutkimustyötä; uusi ihmissuhdekin on alkamassa. 

  "Hän näytti ihanalta seistessään siinä, minun matollani, tukka sotkuisena ja naama kiiltävänä ja katse ilkikurisen lempeänä. Hän oli menossa keittämään meille teetä."

                                       Emilia Karjula Kuningatar Mab, 2024