Aino Frilanderin teos Los Angeles -esseet (Kosmos 2023) on taitavasti kirjoitettu, tässä ajassa ja menneessäkin liikkuva analyyttinen ja eloisa esseekokoelma. Frilander rakastaa pureutua älyllisesti asioihin mutta on tarvittaessa myös kaunokirjallinen, aistillinenkin. Esseissä ollaan vieraalla maalla, Yhdysvalloissa: Los Angelesissa mutta myös Utahissa, Nevadassa ja Arizonassa. Kaikki paikkoja, joissa olen itsekin matkustellut; oli siis helppoa suunnistaa Frilanderin mukana, mutta kokoelma antoi tietysti paljon uuttakin. Kirjoittaja asui vuoden verran Los Angelesissa, joten juurevammin kiinnittyneenä hän ehti havainnoida ja nähdä tarkemmin. Kokoelma sisältää kuusi esseetä ja lähdeluettelo on seitsensivuinen.
Ensimmäinen essee Eve vs. Joan asettaa vastakkain kaksi kirjailijaa, Eve Babitzin ja Joan Didionin, jotka molemmat ovat kuvanneet Los Angelesia. Frilander pitää Eveä nokkelana, naiivina, löyhämoraalisena ja hauskana. Hänen romaaneissaan kaupunki on "se Los Angeles, jota ikävöin, vaikka en ole sitä koskaan kokenut. Se, jossa hyvänä päivänä auringonpaiste on kultaista ja jossa Gary Cooperin näköiset miehet nousevat Jaguareistaan ´kuin pitkä kulaus vettä´. Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä; jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas."
Joan Didion puolestaan raportoi Los Angelesista kolumneissaan, tunnollisesti, etäisesti ja ironisesti, Frilanderin mukaan. Kummastakin hän kirjoittaa kiinnostavasti, omasta mielestään romantisoiden, ja miettii heidän antamiaan rakennustelineitä, joita tarjoavat älykkö/hedonisti-identiteetille. Tätä esseetä voi pitää nostalgisväritteisenä oodina Los Angelesille ja Hollywoodille, ja sen alussa Frilander kirjoittaakin:
"Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasmiinin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä."
Seuraavissa esseissä nyky-Los Angelesia otetaan haltuun kävellen, bussilla ja metrolla. Kaupunki on valtava, ja asukkaat liikkuvat etupäässä omilla autoilla. Los Angeles on vastakohtien kaupunki, ja siellä on paljon kaduilla asuvia köyhiä. Kaduilla on mellakoitu paljon, 1960-luvulta lähtien, kuten olemme uutisista saaneet lukea. Frilander kertoo myös kaupungin historiasta. Elokuvista tuttu Los Angeles sekoittuu todellisuuteen:
"Pahaenteinen uhkan tunne kuuluu Los Angelesiin yhtä lailla kuin se elokuvista tuttu utuinen valo. Polttavat aavikkotuulet, moottoritiet katkovat maanjäristykset, keuhkot noella tukkivat metsäpalot, yhteiskunnan rakenteiden yleinen romahtaminen: Los Angeles tuhoutuu tavalla tai toisella sadoissa elokuvissa. Jopa 1930-luvulla istutetut palmut alkavat nekin tulla luonnollisen elinkaarensa päähän, ja Los Angelesin kaupungin puutarhaosasto suunnittelee korvaavansa ne joillakin muilla puulajikkeilla."
Frilander vuokraa auton ja matkustaa lähiosavaltioihin maataiteen perässä. Pandemia on alkanut sulkea ovia ja paikkoja, mutta Mojaven erämaassa on hiljaista: "on vain luotisuoraa kolmekaistaista tietä, kuivuneita piikkipensaita ja ruskean eri sävyjä." 1960- ja 1970-lukujen maataiteen, "land art" tai "earth-works", tehtävä oli "tarkentaa maisemia, jotka ovat liian avaria kokemattoman silmän hahmotettaviksi, tai antaa meille näkymiä kosmokseen, yhdistäen paikat, joissa me seisomme, paikkojen kanssa, joissa emme koskaan tule seisomaan", Frilander lainaa Lippardia.
Los Angelesissa Frilander, paitsi tutkii, lukee ja kirjoittaa, myös käy tanssimassa studioissa, kuntoilemassa barre-tunnilla ja kylpemässä Koreatownissa. Hän rakastuu R:ään, joka on karibialais-amerikkalainen. Rakastetun myötä kysymys ihonvärin erilaisuudesta ja rasismista konkretisoituu. Los Angelesin kaduilla kiehuu taas ja ihmisiä ammutaan. Black Lives Matter aktivoituu. Frilander pohtii rasismin olemusta, sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Kun hän vuoden kuluttua muuttaa takaisin Suomeen, rakastettu seuraa perässä. He saavat lapsen, ja R saa lopulta, satojen työhakemusten jälkeen, työpaikan. R:n mielestä suomalainen rasismi ei ole niin pelottavaa kuin Yhdysvalloissa: suomalaiset rasistit eivät kanna asetta ja vaikka mutisisivatkin baarin nurkkapöydässä, eivät sentään tule tönimään.
Nähtyä, luettua ja omakohtaisesti koettua. Viisasta, ajassa kiinni olevaa pohdintaa, joka ei ole lukkiutunutta, vaan elää kirjoittajansa mukana. Lukijakin saa uutta ajateltavaa. Nämä kaikki ovat kiinnostavan esseekokoelman piirteitä, kuten Aino Frilanderin Los Angeles -esseet osoittavat.