Sirpa Kähkösen 36 uurnaa (Siltala 2023) on upea teos. Autofiktioksi sitä kai voi kutsua, mutta kaunokirjallisen siitä tekee tyyli, joka on paikoin runollista, paikoin aforistisen kiteytynyttä, mutta myös huumori ja realistinen kerronta kuvaavat sitä. Kuvatessaan traagisia tapahtumia tyyli on raadollisen mustaa, koska läheisille on tapahtunut järkyttäviä, syvästi haavoittavia asioita, joita ei voi unohtaa. Kirjaa on jo ehditty kiitellä, ja joku arvioi sen olevan Kähkösen paras.
Kirjan alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Kähkösen suvussa on taisteltu punaisten, hävinneiden puolella. On osallistuttu paremman maailman luomiseen osana maanalaista kommunistista solua. On lähdetty Neuvostoliittoon ideaalimaata etsimään ja kadottu ikiajoiksi. On oltu bussissa, joka jää junan alle ja saatu elämän pilaava aivovamma." Perkele, periks ei anneta" on toiminut suvun iskulauseena. Lastenkasvatuksen tavoitteena on ollut pistää lapsi matalaksi; aikuinen on aina oikeassa, lapsi väärässä. Kähkönen keräilee sukusanontoja ja ns. kasvatteita: "Naama peruslukemille! Suu poikki! Mikä se sinäkii luulet olevas?"
Kirjan käynnistävänä tilanteena on äidin kuolema, jota seuraa kertojan suru ja sekä äidin että oman elämän puntarointi. Myös edeltävien sukupolvien historia käydään läpi. Mietteet ovat vuosien varrella hioutuneet kypsän ihmisen tasapainoisiksi ja kiihkottomiksi arvioinneiksi, ja lukija sekä liikuttuu että ihailee tyylikästä pohdintaa. Miten yksityiskohtaisesti ja elävästi Kähkönen muistaakaan asioita! Miten oivaltavasti hän tuo sukunsa asioita esiin, yhdistäen niitä samalla Suomen historiaan. Mutta mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea, sitä enemmän järkytys valtaa alaa. Miten pieni tyttö ja nuori nainen ovatkaan selviytyneet kaikesta kokemastaan; sekä kertojan isoäiti, äiti että kertoja itse.
Äitiään haudatessaan Kähkönen saa selville, että perhehautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Saman verran esineitä hän kuvaannollisesti etsii äidilleen turvaksi matkalle tuonpuoleiseen. Niiden avulla kuvataan äidin elämää, keskustellaan vielä viimeisen kerran hänen kanssaan. Kolmantena mukana on Tuonen tytti, suomalaisen kansanperinteen tuonpuoleiseen liittyvä hahmo.
Esineitä ovat esimerkiksi lapsuuden villatakki, jäätynyt lanttu, vitsa, tulematta jääneet kirjeet, yönakit, papiljotit ja nailonsukka. Myös tunteita (häpeä, puuttuva nuoruus) ja tapahtumia (yleislakko) on mukana. Punaisena lankana teoksessa on äidin ja tyttären suhde, joka on siitä vaikeimmasta päästä: satuttava ja traumaattinen. Kertoja yrittää etsiä tähän syitä ja löytääkin, vaikka vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän piirtää sukunsa aikajanaa, lukee äitinsä päiväkirjoja, rakentaa menneestä mosaiikkia, kokonaisuutta.
Näyte kirjasta:
"Anna Heleena sai tässä ullakkohuoneessa yhden niistä isoista itkukohtauksistaan, joihin aina johti pitkäaikainen vaikeneminen ja tunteiden patoaminen. (Minä perin ne häneltä.) Hän oli tullut miniäksi sukuun, jossa kaikki kohisivat mustina mykkinä kuusina, ainavihantina, hidasta väkevää pihkaa haavoistaan valuen, haavoja oli, mutta mitäpä näistä! Keinuttiin sankkana joukkona, varjoja helmuksissa vaalien. Osattiin olla, jylhinä, synkeinä.
Ja Anna Heleena oli metsänrinnan haapa, vaalea, haviseva, suorasyinen, pehmeä, joka tuulen soittelema, punaiseksi pakkasessa lehahtava, ei osannut lehdistään kiinni pitää, niissä oli hauraat kannat, ne sirotteli kuusien juurelle matoksi.
Yritti selvitä, pikkuisineen, sodan keskellä. Anoppinsa kenties tarjotteli avuksi jylhää monologia: Lapset on Jumalan lahja. Ite sain yheksän. Heitä Tuoni on jo niittää ehtiny. Kiittää saisit Luojoo lapsistas, paa käet kyynäspäitä myöten ristiin! Mikä sinulla on kahen kanssa ollessa, muilla on paljon kovempi osa ollu, vaan eihän nämä, nykyset miniät!"
Sirpa Kähkönen 36 uurnaa Väärässä olemisen historia