Samat sanat eli kääntämisen alkemiaa

 Tarja Roinilan (1964-2020) Samat sanat Kirjoituksia kääntäjän elämästä (Teos 2022)  koostuu  kirjoituksista, jotka Mika Kukkonen on valikoinut Roinilan laajasta arkistosta. Osa teksteistä on julkaistu aiemmin, osa on ennen julkaisemattomia. Roinila valmisteli omaa esseekokoelmaa, joka jäi kesken hänen menehtyessään liikenneonnettomuudessa. Arvostettu kääntäjä, taiteilijaprofessori Tarja Roinila tunnettiin parhaiten taideproosan ja lyriikan kääntäjänä.

  Toimittajan esipuheessa Kukkonen kuvaa Roinilan kääntäjän metodia sanoin "yhtaikaa ja limittäin, lapsen malttamattomuudella ja leikillä, kielen musiikkia tapaillen, koko ruumiilla ja mielellä". Kukkosen mukaan Roinilalle kääntämisen ihme oli kahden, toisilleen vieraan kielen dialogissa ja hankauksessa, jossa kielieron vastus voitetaan ja omasta kielestä nousee jotain vieraan esiin kutsumaa. Tuossa kielierossa espanjasta, saksasta ja ranskasta kääntänyt Roinila luovi ja pyrki ymmärtämään ja sanallistamaan kääntämisen vaikeasti tavoitettavaa ihmettä eli alkukielen ja suomen yhtymistä.

  Samat sanat -kokoelman tekstit sisältävät sekä filosofista pohdintaa kääntämisestä yleensä että käytännön esimerkkejä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kääntäminen ei ole Roinilan mielestä yksinäistä (toisin kuin kirjoittaminen), sillä rinnalla on alkuteksti, kääntäjän paras kaveri. Kääntäminen ei tarkoita yhden kielen kääntämistä toiselle, sillä jokaisella teoksella on oma kielensä, oma sanomisen tapansa, johon pitää tutustua. 

  Kääntäjän pitää olla sekä uskollinen alkutekstille että luova, koska alkuteksti ei näytä kääntäjälle suoraa tietä käännökseen. Hetkeä kun kääntäminen tuntuu sujuvan, Roinila kuvaa näin: "Olen kokonaan suomen kielen sisällä ja lennän sen siivillä. Aukeaa vapaus, jossa saan täydesti käyttööni suomen suuret mahdollisuudet. Äidinkieli tuntuu äärettömältä. Uskallan luottaa sen luomiskykyyn. Tekemisen tuoksinassa tuntuu nimenomaan siltä, että minä olen välikappale ja oma kieleni, suomi, alkaa tehdä asioita: suomi ehdottaa, suomi vaatii, suomi tietää, suomi muistaa. Keksii uuden sanan. Taipuu ehkä sellaisiinkin asentoihin, joita en ole ennen nähnyt."

  Kääntäjän on oltava myös tarkka ja herkkä lukija. Roinilan mukaan kääntäminen saa käyttövoimansa lukemisesta, alkutekstin valosta. Käännöksen on kuitenkin seistävä omilla jaloillaan, oltava uskottava itsenäisenä teoksena. Kääntäjä ei käännä sanoja eikä lauseita. Kääntämisen yksikkö on kaunokirjallinen teos. Kun alkutekstin tuntee hyvin, vapautuu ilmaisemaan: " Silloin tuntee kirjoittavansa itse, pääsevänsä alkutekstin rytmiin ja ajattelevansa yhdessä sen kanssa. Silloin tuntee löytävänsä omasta kielestään asiat, jotka teos haluaa sanoa." Tapahtuu kääntämisen ihme. Kielet valaisevat toisiaan.

  Omat lukunsa Samat sanat -kokoelmassa on omistettu runouden kääntämiselle, jonka on perinteisesti väitetty olevan mahdotonta. Runoudessa kun muotoa ja merkitystä ei voi erottaa toisistaan. Runouden kääntäminen on Roinilan mukaan alkutekstin tarkkaa tutkimista, kurinalaista ja analyyttistä työtä. Ja samalla aistimista, kaiken sen kokemista mikä tekstissä soi tai kolisee tai haisee tai huutaa. Vaikeutta lisää myös se, että suomi on synteettinen kieli, alkuteosten kielet analyyttisiä. Lisäksi kielet kuulostavat erilaisilta, ovat akustisilta ominaisuuksiltaan erilaisia.

  Roinilan oivallus kääntämisestä on, ettei kahden eri kielisysteemin välillä ole mekaanista vastaavuutta. Kieliero on kulttuuriero, ajatteluero, todellisuuden hahmottamisero. Juuri kääntäminen löytää ja luo niitä vastaavuuksia, joiden kuvitellaan olevan valmiina kahden kielen välisessä suhteessa. Hyvä käännös lukee alkutekstiä tarkasti, lukee sitä teoksena eikä toisen kielen toteutumana ja tavoittaa kirjan oman äänen, läsnäolon.

  

  

  

En muista lähteneeni

 En muista lähteneeni (BoD 2021) on Riitta Kompan toinen runokokoelma. Sitä lukiessani ja runoihin ihastuessani tulin miettineeksi, miten paljon mahtaakaan ilmestyä hyvää ja koskettavaa kaunokirjallisuutta, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään ja johon kenties törmää vain sattumalta. Kirjoja ilmestyy paljon, ja niistä vain murto-osa saa osakseen mainostusta ja suitsutusta. Mielestäni omakustanteiden ja pienkustantamoiden julkaisujen taso on kuitenkin korkeatasoinen, mikä sitten lieneekään syynä. Voisiko se olla osaksi erilaisten kirjoittajakoulujen ja -kurssien ansiota?  Ehkä tietoisuus erilaisista runon kirjoittamisen keinoista ja runokokoelmien rakenteista saa aikaan hyvää jälkeä.

  En muista lähteneeni -kokoelman kannessa on valokuva. Siinä nuori nainen seisoo selin katsojaan. Hän seisoo peililiikkeen ikkunan edessä, ja esillä oleva peili heijastaa hänen vakavat kasvonsa. Hän heijastuu myös ikkunan lasista. Nämä erilaiset pinnat ja heijastukset ovat myös runokokoelman ydintä. Runon minä pohtii  elämäänsä. Ympäröivä luonto heijastaa hänen tunteitaan ja mielialojaan, muistojaan ja uniaan. Runoilmaisu on kaunista, herkkää ja hienovaraista, kuin väreilyä tyynen järven pinnalla.

  Runokokoelman runot on jaettu seitsemään osastoon, ja runoilla on nimet. Tämä ehkä ohjaa runojen tulkintaa, ja lukija pysyy runovirran mukana. Ensimmäinen osa on nimeltään Olen järjestänyt paperini. Runon minä tekee eräänlaista tilintekoa elämästään ja ajautuu ajatuksissaan lapsuuteensa. Kaikki aistit ovat käytössä; hän tuntee elämän ja luonnon kokonaisvaltaisesti, lapsen tavoin: "sormenpäissä kissankäpälän tassukaaret/sinikellon keveys, huopakeltanon samettinukka"  Toinen osa on Istun laiturilla. Ajat kietoutuvat yhteen, runon minä ei muista lähteneensä eikä palanneensa, nykyhetki sisältää kaikki ajat. Sielunmaisemaan kuuluvat järvi, hiekka ja kivet, metsä ja kalliot. Lapsen mielikuvitus loihtii järveen myös pelottavan veden väen, varjot.

  Kolmas osa on Kohtaamisia. Runon minä kohtaa itsensä, pelkonsa, kipunsa, Kivisen miehen. Hän on Tuhkimo, toiseen satuun karannut, kaukaisen planeetan prinsessa, jonka prinssi katosi. Luonto on jälleen läsnä, joskus vain unitilassa, jossa "veden ruohot ojentavat vanojaan/ kuun siltojen kulkijat välkkyvät kohti"  Neljännen osan (Kävelen puutarhassa) säkeissä kasvavat kiinankeltakärhöt, ruusut ja angervot, illan varjot vaeltavat maagisella niityllä: "yön viileyden väreilevät siiveniskut/sumun kostea himerrys/utuisuuden hiljaiset kareet/tummenneet katveikot/niityn tuutulaulut"

  Viidennessä osassa Naakka nauraa on esillä kriittinen ja sarkastinen runon puhuja. Hän riehaantuu, haluaa vaihtaa päänsä, tuntee itsensä huijariksi, meilaa sydämensä kierrätysnettiin. Sävyjen joukosta löytyvät myös huumori ja itseironia. Entä jos on kuudennen osan nimenä. Runon minä tuntee tulleensa erään tien päähän ja tuntee itsensä hieman neuvottomaksi: "kertokaa minulle/mitkä mutkat kulkea/mitä kieltä puhua/mitä väriä käyttää/tähän uuteen pintaan"

  Runokokoelman viimeinen osa, Siivet, on tunnelmaltaan hieman surumielinen: "eilinen ohi/huominen karannut", "alakulo kantapäillä" Runon minä ei kuitenkaan pelkää, hän päästää irti: "unissa uusia tunteita/tuntemattomia polkuja/kiehtovia käänteitä/- - ja aika kiertyisi alkuun"

  En muista lähteneeni -runokokoelma on taitavasti ja herkin vivahtein kirjoitettu. Se on tunnelmiltaan hienostuneesti vaihteleva ja antaa pysähtymään malttavalle lukijalle paljon.

KALLIOKARILLA

kallioisella karilla            keskellä vaahtopäitä

                       tuntematon olento

                                        kuin vanhalla mykkäfilmillä

                                  tanssii, itkee ja nauraa

viimein istuu viereen                              kuiskuttelee korvaan

                                   vihjaa sukulaisuuteen

kohta kerrot tarinasi

               tunnustat salaisuudet

nekin mille et ennen ole löytänyt sanoja

             

                      +++

istutte yhdessä pitkään

kunnes kajo katoaa

                etäisten saarten taa

kuu kapenee kapeaksi

                 häviää pilvivarjoon

                                 ja joku jossain laulaa

                 teidät haikeiden muistojen uneen

                       +++

aamutaivas punertaa            kämmenelläsi

tunnet hennon siipisulan ja lämpimän linnunmunan

                               täynnä pilkkuja uuteen alkuun

(Riitta Komppa En muista lähteneeni, 2021)

  

Vuosi Toscanan kukkuloilla

 Vuosi Toscanan kukkuloilla (WSOY 2022) on Marja Vesalan esikoisteos. Vesala ja hänen miehensä olivat tutustuneet Toscanaan lukuisilla matkoillaan ja aina haaveilleet asuvansa siellä pitempään. Lopulta he jättivät päivätyönsä Suomessa, sijoittivat tavaransa varastoon ja ottivat pestin talonvahteina Chianti Classicon viinialueelta. Kirja kertoo heidän vuodestaan unelmien paikassa elävästi, havainnollisesti, kaikkia aisteja käyttäen. Se on jaettu lukuihin kuukausien mukaan, alkaen lokakuusta, jolloin pariskunta saapui Italiaan.

  Lokakuu on Toscanassa viininkorjuun aikaa, ja pariskunta pääseekin mukaan Sangiovese-lajikkeen poimintaan. Lajike on alueella tuotettavien chianti classico -punaviinien sielu ja tarkoittaa Jupiterin verta. Vesalan selostuksesta saamme tietoa viinitilojen pyörittämisen arkipäivästä. Pariskunta tutustuu paikallisiin, käyttää ahkerasti italian kieltä ja herkuttelee paikallisella ruualla haluten oppia kaiken. Insalata di farro tulee tutuksi.

  Marraskuussa poimitaan oliiveja, joskin oliiveihin on vaikea keskittyä pihalta avautuvan maiseman takia: kauniisti kumpuilevaa maastoa, viiniköynnöksiä ja oliivilehtoja niin pitkälle kuin silmä kantaa, toscanalaisia maaseututaloja kukkuloiden rinteillä ja korkeimmalla kukkulalla keskiaikainen kylä. Lämpötila on hieman yli kymmenen asteen. Kahdeksankymppinen pariskunta antaa italian tunteja. Sienijuhla ja muut ruokaan liittyvät kyläjuhlat tuovat herkullisen lisän Toscanan syksyyn. Uppopaistetut sienet, funghi fritti, maistuvat.

  Joulukuussa kolmen kuukauden kuherruskuukausi Toscanan kanssa alkaa olla lopuillaan, sillä byrokratia hermostuttaa. Pariskunta juoksee virastosta toiseen, kunnes oppii tärkeän: on oltava furbo, ovela. Pariskunta saa mieleistä työtä (maaliskuun alusta) Volpaian viinitilalta, kuin joululahjaksi. Työsuhdeasuntokin kuuluu mukaan, ja vuokranantaja lupautuu käyttäytymään kuten hyvä perheenisä, buon padre di famiglia. Joulubingossa kyläläiset keräävät varjoja Misericordialle, 1200-luvulla Firenzessä perustetulle hyväntekeväisyysjärjestölle, joka ylläpitää kylän osittain vapaaehtoisvoimin toimivaa ambulanssipalvelua. Vesala kertoo yllättyneensä, kuinka paljon vapaaehtoistyötä ihmiset tekevät. Italialainen joulu eroaa tietysti suomalaisesta, ja kirkkokahvit Volpaian tapaan tarkoittavat kuohuviini- ja kakkutarjoilua kylän pienellä aukiolla kirkon edustalla. Joulupäivänä tulevat tutuiksi crostini neri ja panettone, muun muassa.

  Tammikuu on vuoden kylmin kuukausi, lämpötila on noin kahdeksan astetta. Toscanassa metsästetään lintuja, jäniksiä ja ennen kaikkea villisikoja. Nada-ystävän luona tarjoillaan faraonaa eli helmikanaa ja Vesala saa kuulla Toscanan maaseudulla vuosisatojen ajan vallinneesta mezzadriasta, eräänlaisesta torpparijärjestelmästä, joka lopetettiin vasta 1974. Järjestelmän julmuus ja epätasa-arvoisuus jätti moniin syvät arvet.

  Helmikuussa Vesala vierailee Pienzassa, jossa tutustuu pecorino toscanoon. Hän keksii miehensä kanssa uuden harrastuksen: he kiertelevät elokuvien kuvauspaikoilla (mm. Gladiaattorin ja Englantilaisen potilaan). Myös Monte Oliveto Maggioren luostarin freskot ihastuttavat. Marcellon ja Patrizian luona saadaan maistaa mm. crostini con burro e assiughea.

  Maaliskuussa alkaa uusi työ Volpaian viinitilalla: Marja Vesala hoitaa huoneistojen ja huviloiden vuokrausta, huolehtii vieraiden loman sujuvuudesta ja myy ja järjestää viinitilakierroksia sekä pienimuotoisia tilaisuuksia, italiaksi tietysti. Hänen miehensä Ville puolestaan pyörittää tilan viinikauppaa. Ribollita, sakea vihanneskeitto maistuu ja on tyypillinen esimerkki cucina poverasta, talonpoikaiskeittiöstä. Sana povera tarkoittaa köyhää ja juontaa Vesalan mukaan aikoihin, jolloin Toscanan maaseudulla elettiin köyhyydessä. Se on edelleen toscanalaisen ruuanlaiton perusta: yksinkertaista ja maukasta, ja lisäksi ekologista, sillä mitään ei heitetä pois; kuivahtanut leipä hyödynnetään viimeistä murua myöten ja eläimestä käytetään kaikki osat.

  Huhtikuu saa Volpaian ruusut kukkimaan. Viinitilalle alkaa tulla amerikkalaisia turisteja. Limonaiasta voi siirtää jo sitruunapuut terrakottaruukuissaan ulos. Toukokuussa pariskunta osallistuu vapaapäivänään Giuliettan järjestämälle kokkauskurssille: ravioleja ricotta-pinaattitäytteellä, fettucine-pastaa ja vihanneksia, toscanalaisella makkaralla täytettyä kalkkunanrintaa, rosmariinilla maustettuja perunoita ja mansikkaista tiramisùa. Tarkkoja ainesmääriä ei anneta, yleisohjeeksi riittää quanto basta, juuri sopivasti.

  Kesäkuussa lukija tutustutetaan Panzanon maailmankuuluun lihamestariin, joka siteeraa Dante Alighierin säkeitä Jumalaisesta näytelmästä ja soittaa ooppera-aarioita samalla kun heiluttelee käsissään kahta suurta lihaveistä. Bistecca fiorentina, paksu t-luu-pihvi, painaa 1-2 kiloa. Vesala kertoo, että Chiantin alueen kunnissa ulkomaalaisia on 15-20 prosenttia. He paiskivat töitä viinitiloilla, siivoojina ja vanhuksia hoitavina kotiapulaisina. Hän listaa myös kuuluisia toscanalaisia: taiteilijoita, tieteilijöitä, muodinluojia. Hän kertoo Toscanan kalleimmista viineistä, ns. supertoscanalaisista, joiden valmistuksessa sangiovese-rypäleihin sekoitetaan ranskalaisia rypälelajikkeita. Panzanella on oivaa kesäruokaa.

  Heinäkuussa Sienan tärkein tapahtuma on ratsastuskilpailu, palio, jonka juuret johtavat satojen vuosien taakse. Vesala tutustuu myös täytettyjen kesäkurpitsojen kukkien ja peston tekoon ja herkuttelee gelatolla. Elokuussa Volpaian viinitilan työntekijät lomailevat ja Vesala tuuraa pomoaan.

   Syyskuussa Montalcinossa järjestetään jousiammuntakilpailut, mutta suurin osa matkailijoista saapuu sinne Italian arvostetuimpiin ja kalleimpiin kuuluvan punaviinin, brunellon, perässä. Vesala tilaa ravintolassa pinci al ragù d'anatraa (pastaa ankkakastikkeella) ja lasillisen brunelloa. Gino tarjoaa vieraille vin santoa ja cantuccineja. Syyskuu on viinitilalla yksi kiireisimmistä. Lukija yllätetään: Vesalan pariskunta päättää jäädä Toscanaan vielä toiseksi vuodeksi!

  Kirjaa lukiessani vesi nousi kielelle ja tuli nälkä, sillä niin herkullisesti oli ruuat kuvattu. Lisäksi mieli alkoi tehdä toscanalaisia viinejä ja kuulla italian kieltä. Ja olisihan mukava nähdä myös nuo kauniit Toscanan kukkulat. Moni paikka Italiassa on jo tullut tutuksi, muttei Toscana vielä. Ehkä vielä jonakin kauniina päivänä sitten sille suunnalle.

 

  

  

Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista

 Viv Groskopin kirja Au revoir, tristesse (Atena 2021, suomentanut Ulla Lempinen) on jatkoa kirjailijan aiemmalle Älä heittäydy junan alle, joka käsitteli venäläisten klassikkojen elämänoppeja. Ranskan kieli ja kirjallisuus on kuitenkin Groskopin ensimmäinen rakkaus, sillä hän on aina halunnut olla ranskalainen, jo 11-vuotiaasta, kun hän aloitti ranskan opiskelun pienessä englantilaisessa maaseutukaupungissa. Au revoir, tristesse tutkii, löytyykö Groskopin ihailema  la joie de vivre myös ranskalaisista klassikoista ja jos, niin miten ja miksi. Groskop on valinnut tarkasteltavakseen 12 teosta, jotka hän luki jo 18-19 vuoden iässä ja joihin rakastui syvästi. Hän on järjestänyt romaanit sen mukaan, miten todennäköisesti ne näyttävät tien onneen alkaen hilpeimmästä ja päätyen synkimpään. Groskopin mielestä ilo piilee tekstissä, siinä miten ranskalaisuus tuodaan ilmi ja mitä se opettaa elämästä. Ne kertovat hänen mukaansa ranskalaisesta kulttuurista jotain syvällistä ja merkityksellistä. Kirjan nimi Au revoir, tristesse mukailee Saganin kirjan nimeä Bonjour, tristesse, johon Sagan oli saanut innoituksen Paul Éluardin runosta Adieu Tristesse.

  Groskop tiivistää esittelemiensä ranskalaisten klassikoiden juonen viihdyttävästi, kertoilee mielenkiintoisia juttuja niiden tekijöistä ja tutkii, mitä kirjoista oltiin mieltä niiden ilmestymisen aikoihin. Hän pohtii myös, onko klassikoilla annettavaa nykylukijoille ja millaisia influenssereita kirjailijat olisivat somemaailmassa. Groskop osaa olla sekä hauska että syvällinen.

  Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä on selvästi Groskopin lempilapsi, samoin kirjailija on hänen suosikkinsa. Kumpikin ilmentää hänen mukaansa ranskalaisten kadehdittavan huoletonta elämänasennetta, jonka Groskop tiivistää sanaan bof (ihan sama, ei kiinnosta). Nuoruus on sokeaa, eikä nuoruuden typeryyksiin kannata suhtautua liian ankarasti, on hänen mukaansa Saganin esikoiskirjan anti. Päähenkilön tavassa kokea maailma on Groskopin mielestä jotain erityisen ranskalaista: siinä, miten hän tuntee auringonpaisteen ihollaan, katselee tupakansavun kiemurtelua ylöspäin ja kuvailee viininmakua suussaan.

  Jos Saganin käyntikortti on tietoinen nuoruuden esiintuominen, niin Proustin brändi on Groskopin mukaan tahaton muistaminen: elämän todellisia iloja ovat ne hetket, jolloin unohdamme itsemme ja siirrymme tahtomattamme toiseen aikaan ja paikkaan. Proustin aikamatkalla nykyinen minä matkaa taaksepäin, mennyt minä eteenpäin, ja nuo kaksi kohtaavat jossakin puolivälissä. Voi vain odottaa hetkiä, jolloin aika matkaa menneestä kohti ja saavuttaa muistin. Groskop antaa vihjeen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan lukemiseen: riittää aivan hyvin, että lukee vain yhden tai kaksi osaa ja uppoaa omiin muistoihinsa. Tai sitten voi vain selailla sieltä täältä, lukea rakastamiansa kohtia uudelleen ja hypätä kaiken muun yli.

  Colette oli Groskopin mukaan très people eli julkkis omana aikanaan. Hän nostaa esiin Coletten Gigi-romaanin, jonka juoni on ikiaikainen ja joka on kuin Pygmalion, My Fair Lady, Pretty Woman, Clueless ja Blondin kosto samassa paketissa. Gigi on Groskopin mukaan ikkuna Coletten maailmaan ja kiehtova versio feminismistä, joka on erilaista nykyaikaan verrattuna.

  Victor Hugon Kurjien ydinsanoma on Groskopin mukaan se, että ihmisen todellisen arvon määrittää hänen tapansa kohdella muita. Aito tyytyväisyys ja mielenrauha eivät ole seurausta ulkoisten sääntöjen noudattamisesta, vaan siitä, että tuntee oman sisäisen moraalisen kompassinsa ja tietää, mitä se sallii ja mitä ei. Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita puolestaan varoittaa, miten käy, jos valehtelee itselleen todellisista tunteistaan. Romaani ei Groskopin mukaan niinkään kerro onnesta kuin onnen turmelemisesta ja hyödyntämisestä.

  Marguerite Durasin Rakastaja kertoo rajun koskettavan ja kipeän kauniin tarinan, jossa omaelämäkerran ja fiktion välinen raja Groskopin mukaan liudentuu. Duras käyttää kieltä huumaavan alkuvoimaisesti ja runollisesti. Rakastajaa on luettu kasvutarinana ja romaanina kaipauksesta, mutta se käsittelee myös eroottisuutta ja halua. Romaani luo oman moraalisen maailmankaikkeutensa, kuten Groskop kauniisti kiteyttää. Durasissa on hänen mukaansa samaa energiaa kuin Saganissa: kuolemanvietti kohtaa äärimmäisen elämänriemun.

  Gustave Flaubertin Rouva Bovary on tuonut ranskan kieleen substantiivin le bovarysme, Groskop kertoo. Sana on ennuin eli ikävystyneisyyden sukua ja tarkoittaa taipumusta eskapistiseen haaveiluun Emma Bovaryn tapaan. Groskopin mielestä tarvitsemme kaikki hiukan bovarismia elämään. Edmond Rostandin Cyrano de Bergerac kehottaa hyödyntämään sitä, mitä on saanut, ja kääntämään sen vahvuudeksi.

  Guy de Maupassantin Bel-Ami on romaani kyynisyydestä, kunnianhimosta ja vallasta ja siitä, miten ne turmelevat tavalliset nautinnot, Groskop summaa. Stendhalin Punainen ja musta kuvaa päähenkilönsä Julienin hahmossa ihmisen, joka on täydellisen kyvytön tarttumaan onneen. Honoré de Balzacin Bette-serkku -romaanin Bette on "pahimman lajin naisroisto: pahantahtoinen, kostonhimoinen ja pikkusieluinen", ja hänelle käy tietysti huonosti. Albert Camus´n Sivullinen-romaani kertoo Groskopin mielestä murhaajasta, rikollisesta ja rasistista, joka kuitenkin oli ehdottoman rehellinen ja sanoo asiat niin kuin ne ovat.

  Teoksensa loppusanoissa Groskop toteaa, että kaunokirjallisuuden lukeminen on oiva tapa päästä syvemmälle  sisään  Ranskan kulttuuriin. Ranskalaiset eivät ole sen onnellisempia kuin muut; ranskalaisuus on hänen  mukaansa huikeimmillaan innostunutta, huoletonta, itsekästä, holtitonta, loistokasta ja sekavaa. Ranskalaisten onnessa on kyse olosuhteiden hallinnasta. He arvostavat nautintoja mutta hyväksyvät sen, ettei niitä voi kokea jatkuvalla syötöllä. Lapsille opetetaan kouluissa filosofiaa yksitoistavuotiaasta lähtien, ja sen tarkoitus on kehittää kykyä itsenäiseen ajatteluun. Groskop oivaltaa, että hänen kirjansa opetus ei liitykään onnellisuuteen vaan aitouteen: "Ei nimittäin ole mahdollista olla onnellinen, jos ei tunne olevansa aito, rehellinen ja todellinen oma itsensä." Ehkäpä useimmat hänen esittelemistään kirjoista kertovat juuri tästä.

  

  

  

Suomalaisten syviä kertomuksia ja eksistentiaalisia tunteita

 Luin kaksi tutkimusta, joissa kummassakin käsitellään suomalaisten tunteita. Anu Kantolan ja työryhmän Kahdeksan kuplan Suomi - Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) perustuu tutkimukseen, jossa haastateltiin 350 suomalaista vuosina 2017-2021 heidän kokemuksistaan taloudellisten murrosten keskellä; siitä mitä he odottavat itseltään ja Suomelta. Elise Nykäsen Suomalaiset sivulliset (SKS 2022) puolestaan on kaunokirjallinen tutkimus eksistentiaalisten tunteiden kertomisesta 1950-luvun suomalaisessa proosassa. Molemmat tutkimukset ovat erittäin kiinnostavia ja antavat uuden näkökulman suomalaisuuteen ja suomalaisten tunteisiin.

  Kahdeksan kuplan Suomi -teos pyrkii kuvaamaan 2000-luvun muutosten myllerrystä suomalaisten elämässä; niitä tunteita, jotka kumpuavat muutoksista. Syvät tarinat tarkoittavat tunteilla ladattuja kokemuksia siitä, miltä oma elämä ja yhteiskunta tuntuvat. Onko Suomi jakautumassa niin, etteivät ihmiset enää kykene ymmärtämään toisiaan, kun kilpailu on kiristynyt, teknologinen murros nielee ammatteja ja ilmastonmuutos vaatii vihreää siirtymää? Lukija saa selville, "mitä miettii hyvätuloinen yritysjohtaja tai tietotekniikan ammattilainen globaalin talouden eturintamassa,  millainen on keskituloisen sairaanhoitajan tai pienituloisen kokin kunnia, mitä on paperityöläisen ylpeys tai koneurakoitsijan onni, mitä miettii Etelä-Aasiasta Suomeen muuttanut yrittäjä savolaispitäjässä tai työtä etsivä suuren kaupungin lähiössä, vieläkö kaikuu yhteiskunnan kutsu Kainuun korvessa tai Pohjanmaan lakeuksilla." Kuuluvatko kahdeksasta kuplasta löydetyt suomalaiset vielä yhteen, vai ovatko heidän kokemuksensa ja todellisuutensa erkaantuneet niin, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta enää ymmärtää toisiaan?

  Kirjan suomalaiset on jaettu kahdeksaan ryhmään:

1. globaalin talouden etujoukko: yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa

2. kaupunkilainen keskiluokka: palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa

3. teollisuuden duunarit: teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa

4. yrittäjät: pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa

5. maahan muuttaneet yrittäjät: muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät

6. maaseudun väestö: keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla

7. palvelualojen duunarit: palvelualueiden pienituloiset suurissa kaupungeissa

8. pienituloiset: työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa

  Anu Kantola toteaa, etteivät haastattelut ja ryhmät välttämättä kuvasta kaikkia suomalaisia, mutta kuitenkin kuvaavat hyvin sitä, miltä meneillään olevat talouden murrokset tuntuvat työikäisten suomalaisten elämässä. Tutkimuksessa on hänen mukaansa käytetty sosiologista mielikuvitusta, joka yrittää ymmärtää yksilön ja yhteiskunnan yhteyttä. Kullakin ryhmällä on  omanlaisensa työkalupakki, elämän työkalut, yrityksessään vastata talouden ja työn murroksiin. Kirja pyrkii etsimään vastausta siihen, miten eri ryhmissä elävät suomalaiset vastaavat maailman muutoksiin. Miten heitä ympäröivän kulttuurin tarjoamat perinteiset työkalut toimivat ja  miten niitä muokataan muuttuviin oloihin? Kenen työkalut toimivat muuttuvissa oloissa ja auttavat selviämään? Kahdeksan kuplan Suomi -tutkimus on silmiä avaavaa ja osin sydäntä särkevää luettavaa, sillä liian monen elämää hallitsevat epävarmuus ja pelko.

  Elise Nykäsen kirjallisuudentutkimus Suomalaiset sivulliset puolestaan pyrkii osoittamaan, miten modernistinen kirjallisuus käsittelee erilaisten sivulliskertomusten avulla kulttuurisesti vaikeina pidettyjä tunnekokemuksia ja laajentaa normatiivisen tunneilmaisun piiriä. Se tarkastelee eksistentiaalisia eli maailmassa olemista koskevia tunteita Kerttu-Kaarina Suosalmen, Lassi Nummen, Marko Tapion, Tyyne Saastamoisen ja Eeva-Liisa Mannerin proosassa. Kaunokirjallisten tunnekuvausten ohella teos tarkastelee tunne-esitysten yhteyksiä 1950-luvun melankoliseen tunneilmapiiriin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä kartoittaa kaunokirjallisten teosten vastaanottoa eli lukijassa herääviä tunteita.

  Nykänen kuvaa nuorten kirjailijoiden maailmankatsomusta sodan jälkeisenä aikana: "Elämää ydinsodan uhan ja hävittyjen sotien varjossa luonnehtivat ihanteiden ja valmiiden totuuksien epäily, havaintojen suhteellistaminen ja vaikeneminen. Epäily oli paitsi pettymystä 1900-luvun tuhoaviin joukkoaatteisiin myös kriittistä suhtautumista kansakunnan pyhään kolmiyhteyteen: kotiin, uskontoon ja isänmaahan."  Hän haluaa kirjallaan murtaa sitkeässä elävää myyttiä, joka liittyy käsityksiin sotien jälkeisestä kaunokirjallisuudesta uusasiallisena tai puolueettomana kirjallisuutena, tunneilmaisultaan viileänä pidettyä. Nykäsen analysoimien teosten tunneskaala ulottuu vihasta ja inhosta häpeään ja syyllisyyteen, ahdistukseen ja pelkoon, ikävystymiseen ja yksinäisyyteen. Välähdyksenomaisina koetut myönteiset tunteet ovat usein vastuksista syntyviä ja melankoliaa vasten valaistuvia ääritiloja.

  Nykänen selostaa, mitä eksistentiaalisilla tunteilla tarkoitetaan. Ne ovat esimerkiksi kotoisuuden, yhteenkuuluvaisuuden tai vierauden kokemuksia, tunnetta arvokkuudesta tai arvottomuudesta, olemisen merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä. Myös tunne itsen autenttisuudesta, aidosta ja välittömästä yhteydestä itseen ja toisiin tai ykseyden kokeminen suhteessa luontoon ja maailmankaikkeuteen ovat eksistentiaalisia, olemista kokonaisvaltaisesti määrittäviä.  Nykäsen tutkimissa romaaneissa on hänen mukaansa kyse hahmojen ja kertojien ja samalla lukijan astumisesta uuteen todellisuuteen, jossa ulkopuolisuuden ja vieraantumisen (tai vaihtoehtoisesti autenttisuuden ja elävyyden) kokemus lävistää koko tarinamaailman. Hänen tutkimiaan sivullisuuden esityksiä yhdistää kansainvälisiin esikuviinsa absurdin kokemus, joka on kytköksissä sotien jälkeisen maailman sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tunnerakenteisiin. Nykänen ehdottaa, että kaunokirjalliset kertomukset voivat tarjota uusia, tuoreita näkökulmia myös aikaansa sidotun tieteellisen tiedon uudelleenarviointiin.

  Tunteet - niitä on nyt sitten sallittua tutkia, lukija arvelee. Jo oli aikakin, sillä rakentavan keskusteluyhteyden luominen ja toisten kuunteleminen on aina hyvästä, varsinkin Suomessa, joissa tunteet on ollut tapana piilottaa. Ehkä meille suomalaisille on hiljalleen kehkeytymässä tunneilmasto, jossa pystymme avautumaan vaikeistakin tunteista ja ymmärtämään muita. Sitä voi ainakin toivoa.

  

Syksyn kirjasatoa, osa 2

 Riitta Jalosen Omat kuvat (Tammi 2022) on (hänen omien sanojensa mukaan) hänen viimeinen teoksensa. Omat kuvat on muistelmakirja, jossa kirjailija pohtii menneisyyttään, kirjoittamiaan kirjoja, nuoruusaikaa tuberkuloosiparantolassa, perheeseen sijoitettua pikkuveljeä, joka katosi yllättäen. Sitä miten kaikki kipeät menetykset ovat verhoutuneina löytäneet tiensä romaaneihin: "Fiktio ponnistaa kertomuksen alta ja alle, on sieltä kotoisin. Se on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia." Omat kuvat on kaunis, hieman melankolinen kirja, josta löytää paljon viisaita sanoja kirjoittamisesta ja siitä luopumisesta.

  Ilona Suojasen Onnellinen turvallisuus - Turvallista arkea etsimässä (Gaudeamus 2022)  pyrkii katsomaan turvallisuutta uudesta näkökulmasta. Kirjoittajan mukaan virusten, sotien ja ilmastonmuutoksen keskellä tarvitsemme lisää työkaluja turvan ja luottamuksen luomiseksi sekä positiivista tapaa lähestyä asioita, muita ihmisiä ja tulevaisuutta. Suojanen haluaa kirjassaan selvittää, mitä muuta turvallisuus on kuin vaaran ja turvattomuuden puutetta ja millainen yhteys turvallisuudella on onnellisuuteemme. Teos yhdistelee sekä tutkimustietoa että ihmisten omakohtaisia kokemuksia positiivisesta ja onnellisesta turvallisuudesta. Se kehottaa meitä huomaamaan ympärillämme olevat turvallisuussignaalit ja ravistautumaan irti "pahan maailman oireyhtymästä" (bad world syndrome). 

  Antonella Aneddan Anatomioita (Parkko Kustannusliike 2022) sisältää Hannimari Heinon kahdeksasta Aneddan  runokirjasta valikoimia ja italian kielestä kääntämiä runoja. Teoksen lopussa Heino esittelee runoilijan ja hänen runoutensa piirteitä. Havainto on hänen mukaansa Aneddan runouden liikkeelle paneva voima, samoin kuin konkreettiset yksityiskohdat ja maantieteelliset ja historialliset kerrostumat: "Muutoksen ja muovautumisen, hajoamisen ja uudelleen rakentumisen anatomiasta avautuu tila ajan ja paikan ylittävälle kollektiivisuudelle ja koraalisuudelle, jossa hahmon saavat niin elävät ja kuolleet, maanpiiri ja kosmos, suurkaupunkiympäristö ja arkaainen maailmanjärjestys sekä italialainen nyky-yhteiskunta ja antiikin Rooma." Hannimari Heinon mukaan Aneddan runoudessa häntä viehättävät sen laajenevat, arjen konkretian läpi kuultavat olemassaolon kehät. - Pidin paljon tästä runovalikoimasta. Runot olivat sekä arkisia että kohottavia, ajankohtaisia ja ajattomia.

    "      Musiikkia

Eivät asiat joista puhun runossa ole yleviä:

ne ovat kitalaen alla, valppaina, tietoisia vain lämmöstä.

Jos ne ovat kuulolla, ne aistivat liikahduksen, kaiun aallosta

joka tuo punaisia kirjaimia, kohtaloita sekä pyörteen

hukattuja ääniä - kuten aina - sinne missä on synkkää ja syvennys.

Niinpä sanon taas: puut, ei vaan plataanit

joita vesi vetää puoleensa ja reunakivet kannattelevat.

Se vasta on vaikeaa: laulaa hiljaa ihmeestä

valon painosta, varjosta

jonka kanssa aika risteää ja joka leimahtaa niityn tuoksussa.

Kaikki on ruumista, jonka sielu saavuttaa viiveellä

mutta sopessaan syksy loistaa ja sana syntyy

rytmistä jonka se tarvitsee: hyytymin, tyhjin tiloin,

sykäyksin, vuosisadasta toiseen.

Eikä se, mitä sanot, ole musiikkia vaan astioiden kolinaa, rakeita

jotka rummuttavat seiniä"

Anatolla Anedda Ilon luettelo (Il catalogo della gioia, 2003), suomentanut Hannimari Heino runovalikoimaan Anatomioita, 2022

  

Syksyn kirjasatoa, osa 1

 Syksy on raikas, kaunis vuodenaika, johon liittyy kaikenlaista mukavaa, muun muassa paljon kaikennäköisiä kirjauutuuksia. Kirjastosta niitä alkaa hiljalleen tippua; joinakin päivinä useita. Ainoa huono puoli on lukemisen kiirehtiminen, että saa seuraava lukija luettavaa, jos kirjasta on varauksia. Varauslistallani on romaaneja, runoja sekä  tietokirjoja.

  Olen lukenut Markku Envallin kaikki teokset, ja ilahdun aina, kun uusi ilmestyy. Hänen uusin teoksensa Rautasydän (WSOY 2022) on järjestyksessä viides fragmenttikokoelma, joka takakannessa luokitellaan proosaksi mutta on mielestäni eräänlainen lajihybridi: sekä kaunokirjallinen että tietoa eli faktaa sisältävä. Se on hämmästyttävä runsaudensarvi ja saa ihastelemaan tekijänsä syvällisiä pohdintoja ja ajatusten ketterää liikehdintää. Fragmentit ovat laajennettuja aforismeja ja maksiimeja eli tyyli on viritetty huippuunsa. Lukija huomaa "keskustelevansa" kirjoittajan kanssa: välillä provosoitunakin väittämään vastaan, välillä liikuttumaan kauneudesta, joka hehkuu rivien välistä. Rautasydän on kirja, joka pitää aina välillä laittaa syrjään, jotta voi antaa hengityksensä ja villiintyneiden ajatustensa tasaantua. Oivaa luettavaa siis sille, joka haluaa hieman haastaa omia näkemyksiään.

Liisa Väisänen on arvostettu symbolien asiantuntija. Hänen uusin kirjansa on Symbolien Helsinki (SKS 2022), joka on opas Helsingin sekä tunnettuihin että kätkössä oleviin rakennusten viesteihin ja tarinoihin. Väisäsen mukaan rakennusten kielessä on aikoja, jolloin symboleja käytettiin enemmän. Helsinki on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenten aikana ja kertoo nyt toisenlaista tarinaa: jokaisella aikakaudella on oma kielensä.

  Väisäsen kirja on jaettu kaupunginosien mukaan. Joka kaupunginosan symboleista löytyy pöllöjä, karhuja,  kreikkalaisia jumalia, joutsenia, aurinkoja, puita ja kasveja, palmetteja eli viuhkamaisesti haarautuvia lehtikuvioita. On kanoja, oravia, runsaudensarvia, lyyriä. Fysiologian laitoksen (Siltavuorenpenger 20) rakennuksesta löytyy lepakoiksi naamioituneita ränninpäitä, gargoileja, joiden tehtävä oli saada seinistä valuva vesi ajautumaan kauemmaksi. Helsingissä on jopa moskeijoiden minareettien muotokieltä ja vapaamuurareiden tunnuksia.

  Jotain sykähdyttävää, henkilökohtaista löysin Väisäsen teoksesta myös: se esittelee Wilkmanin talon (Liisankatu 16), jossa 1970-luvulla sijaitsi Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitos. KKL tuli tutuksi paitsi opiskelupaikkana myös työpaikkana, jossa toimin kirjastoamanuenssina 1976-77. Paljon mieleen jääneitä muistoja on  tuossa arkkitehti Vilho Penttilän suunnittelemassa rakennuksessa, joka valmistui vuonna 1904, Suomen kansallisromantiikan kukoistusaikaan. Sen kullatut koristeaiheet erottuvat hyvin tummanpuhuvasta julkisivusta. Keskeisenä kuvastona ovat kukot ja pienet kananpojat.  Väisäsen mukaan kukko on kuvattu nousevan auringon kanssa; molemmat viittaavat heräämiseen. Myös sananjalka on yksi julkisivun koristeista. Sitä on pidetty maagisena kasvina ja uudelleen syntymisen symbolina. Talo on hieman linnamainen, ja erkkerit on tehty tornimaisiksi. Sisäänkäynnin pylonit tuovat temppelimäisyyttä ja juhlavuutta julkisivuun. Kelpasi siellä opiskella ja tehdä töitä.

  Marika Haatajan Ihmisiä nautintojen ajassa - Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (Gaudeamus 2022) ravistelee takakansitekstin mukaan harhoja seksuaalisuuden luonnollisuudesta. Tieto seksuaalisuudesta on aina yhteiskunnan ja kulttuurin, kulloistenkin ihanteiden, odotusten ja arvojen, määrittelemää. Haataja käyttää kielikuvaa "taikina": aikakaudet ovat painaneet jälkensä seksuaalisuuteen ja muovanneet sitä mielensä mukaan kuin notkeaa, venyvää taikinaa. Ihmistaikinaa on muotoiltu milloin minkäkinlaisiin asentoihin, ja kaikissa asennoissa ihmisen ei ole ollut hyvä olla. 

  Haataja käsittelee kirjassaan seksin asiantuntijoita, seksuaalista vapautumista ja sen paradokseja, sisäistettyä seksismiä,  seksuaalivähemmistöjä, prostituutiota, seksuaalisen painostamisen, häirinnän ja väkivallan pitkiä perinteitä, seksuaalisuuden ja markkinaliberalismin suhdetta. Nykyajan ihminen tavoittelee Haatajan mukaan mielihyvää ja nautintoja kuvitellen, että niiden tyydyttäminen tekee hänestä onnellisen. Olisiko aika astua toiseen suuntaan, Haatajan teos ehdottaa. Hän haluaa pysähtyä pohtimaan sitä,  miten nautinnon täyteinen elämä kuvataan ajassamme arvokkaammaksi kuin nautinnoton. Tällöin seksuaalinen nautinto saattaa kääntyä yhä useammin velvollisuudeksi. Hän toteaa: "Ehkä on vain pakko tunnustaa, ettemme elä sen kummemmin omaa ja yksilöllistä elämää kuin aiemmatkaan sukupolvet, vaan olemme vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen oman aikamme lapsia. Oman yksilöllisen seksuaalisuutemme löytämisen sijaan tunnemme nahoissamme usein ainoastaan ajan hengen, johon joko lauhkeina sopeudumme tai jota vastaan jokin meissä itsepintaisesti haraa."

  Riikka Pulkkisen romaani Lumo (Otava 2022) on kirja, jonka tarina on tuttu (mitä tapahtui 17-vuotiaalle nuorelle naiselle, joka löytyi kuolleena kotipihastaan?) mutta jonka tyyli on se, joka kantaa tarinaa ja pitää lukijan hyppysissään. Pulkkisen romaaneissa on aina kerroksia, jotka lukemisen aikana hiljalleen kuoriutuvat ja jotka saavat lumon tunteen aikaan. Romaanin päähenkilö Philippa, joka on kuin elämä itse, määrittelemätön, hyvä ja paha, tuttu ja tuntematon, ei halua alistua vain yhdeksi; hän ei suostu olemaan kertomuksen hahmo vaan haluaa olla kertoja, fabuloija, joka pitelee lankoja käsissään.

  Philippa on fille fatale, lapsi ja nainen, viaton ja kokenut. Hän vasta opettelee elämään ja haluaa kokeilla kaikenlaisia naamioita, luoda itsensä joka päivä uudelleen, taivuttaa todellisuutta. Hän on oman viisihenkisen ystäväpiirinsä johtaja, jonka toiveena on "nähdä kaikki, kuulla kaikki, olla kaikki." Philippa auttaa naapureitaan ja viettelee miehiä. Ihmiset joutuvat hänen taikapiiriinsä; heistä tuntuu kuin hän näkisi heidän lävitseen, heidän sisimmät, piilotetut salaisuutensa. Lumo on myös metafiktiivinen romaani,  jossa  kiinnitetään huomiota tekstin fiktiivisyyteen. Tämä ei ole häiritsevää, sillä lukija nauttii tällaisesta ja alkaa pitää romaania allegoriana: tarinana ihmisestä (kirjailijasta), jolle "sisäisyyden peilisali on todempaa kuin itse todellisuus". 

Vaivan arvoista Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

 Ville-Juhani Sutisen esseekokoelma Vaivan arvoista (Avain 2022) esittelee mammuttikirjallisuutta eli yli tuhatsivuisia, vaikeatajuisina pidettyjä teoksia. Esipuheessa hän kertoo, että pandemia-aika antoi mahdollisuuden ja hyvän syyn tutustua kirjoihin, joihin ehkei olisi muuten riittänyt aikaa. Osa teoksista on vakiintuneita klassikoita, osa tuntemattomampia, englanniksi julkaistuja. Osa on fiktiivisiä, jokin on muistelmateos tai asettuu lajityyppien väliin. Poikkeuskirjallisuutta ne ovat Sutisen mukaan mittansa, sisältönsä tai muotonsa vuoksi ja siksi, että ne kuvaavat ihmistä ja maailmaa poikkeustilassa. Kirjojen esittelyn ohessa kirjoittaja pohtii teemoja, jotka ovat häntä askarruttaneet kirjallisuudessa. Näitä ovat kaanon ja vastakaanon, unohdettu ja väärinymmärretty kirjallisuus, sisäisen ja ulkoisen todellisuuden esittäminen, matkan kuvaus, ääneen lukemisen merkitys sekä faktan ja fiktion suhde tarinallisessa nykykulttuurissa. Kaikki itseänikin kiinnostavia juttuja, joten Sutisen esseekokoelma osoittautuu todellakin lukemisen vaivan arvoiseksi. Kirjallisuusesseet yleensäkin ovat mielestäni parasta mahdollista luettavaa. Ilahduttavasti Sutinen on nostanut myös useita naiskirjailijoiden teoksia esiin, sillä naisetkin ovat aikojen saatossa kirjoittaneet tiiliskiviromaaneja ja vieläpä erinomaisia!

  Aluksi Sutinen pohtii, mikä saa lukemaan pitkiä ja vaikeita kirjoja.  Monimutkaiset kirjat eivät nimittäin ole aina viihdyttäviä ja mielihyvää tuovia. Hänen mielestään esiteltyjen teosten kautta pääsee kosketuksiin jonkin laadullisesti uuden ja olennaisen kanssa. Laadukas kirjallisuus ei paketoi mutkikasta todellisuutta helposti havaittavaksi kokonaisuudeksi, vaan nostaa esiin sen eri puolet. Sen luomiseen on nähty vaivaa, jota lukeminenkin vaatii, mutta palkitsee lopulta eli on vaivan arvoista. Paras kirjallisuus ei Sutisen mukaan ole eroteltavissa elämästä tai kuolemasta, vaan asettuu niiden rinnalle ja tulkitsee niitä. Vaivan arvoinen kirjallisuus hänen mielestään pitää yllä sivistystä ja pohjimmiltaan koko sivilisaatiota. Todellinen taide on itsensä haastamisen, ajattelun kyseenalaistamisen, uusien löytöjen maailma. Se luo maailmoja, jotka ovat enemmän kuin tämä maailma.

  Teokset (tai yhteen kuuluvat teossarjat), joita Vaivan arvoista käsittelee, ovat: Bottom's Dream (Arno Schmidt, 1970; alun perin saksankielinen,  sijoittuu Pohjois-Saksan nummille ja kuvaa yhtä juhannusyötä ja -päivää; kiinnostuin), Pilgrimage (Dorothy Richardson, 1915-1938, kuvaa naispäähenkilön mielensisäistä maailmaa sekä naisen itsenäistymistä ja taistelua oman ilmaisunsa löytämiseksi miehisessä maailmassa; kiinnostuin), Miss MacIntosh, My Darling (Marguerite Young, 1965; teoksessa ollaan matkoilla, joissa kuljetaan eri maailmoissa ja joiden tavoitteena on löytää jotain autenttista; vaikuttaa todella lukemisen arvoiselta), Europe in the Looking -Glass; The Station; First Russia, the Tibet; The Road to Oxana (Richard Byron, 1926-1937, matkakirjoja, jotka lähestyvät kaunokirjallisuutta taiteellisten ansioidensa vuoksi), Black Lamb and Grey Falcon (Rebecca West, 1941, matkakirja, joka omien kokemusten kuvauksen lisäksi laajenee panoraamaksi Euroopan lounaiskolkan tilanteesta ennen toista maailmansotaa), Ihmisiä, vuosia, elämää (Ilja Ehrenburg, 1961-1967, muistelmateos, samalla Venäjän historiaa), Stalingrad (Vasili Grossman, 1952, romaani, joka muodostaa Elämä ja kohtalo -romaanin kanssa kokonaisuuden), Karamazovin veljekset (Fjodor Dostojevski, 1880; luettu), The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Henry James, 1902-1904, teokset muodostavat ihmismielen irrationaalisuutta tutkivan esimodernistisen trilogian, jossa uppoudutaan syvälle henkilöiden mieleen; kiinnostaa kovasti), Harhama (Irmari Rantamala, 1909, kulttimaineen saanut suomalainen klassikko, jonka harva on lukenut ja joka Sutisen mielestä on epäonnistunut tavalla, joka tekee siitä mielenkiintoisen), Jerusalem (Alan Moore, 2016, sukusaaga, jonka tarinalinjat ulottuvat 1800-luvulta nykypäivään), Radetzky-marssi (Joseph Roth, 1932), Kanelipuodit (Bruno Schulz, 1934), Yövieras (Samuel Agnon, 1938) sekä Eilispäivän maailma (Stefan Zweig, 1942): näitä neljää teosta yhdistää Galitsia, juutalainen kulttuuri ja Itävalta-Unkarin nostalgia), Anniversaries (Uwe Johnson, 1970-1983, kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta saksalaisesta yksinhuoltajaäidistä, joka kertoo menneisyydestään tyttärelleen). 

  Sutinen päättää esseekokoelmansa näin:

"Kirjallisuus on aina pakoa, mutta sen ei tarvitse olla pakoa maailmasta. Sen sijaan se voi olla pakoa maailmaan. Vaikeaa kirjallisuutta syytetään usein siitä, että se ei ole yhteydessä sen enempää yleisöön kuin todellisuuteenkaan. Mutta entä jos sen kautta, vähän vaivaa näkemällä, on mahdollista luoda entistä vahvemmat siteet tekijän, lukijan ja elämän pyhän kolminaisuuden välille."

(Ville-Juhani Sutinen  Vaivan arvoista Esseitä poikkeuskirjallisuudesta 2022)

  

Elotulet

 Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet (WSOY 2022) on hieno ja koskettava romaani. Kun tekijä on yleisen kirjallisuustieteen professori, joka on tutkinut mm. kulttuurisia kertomuksia, kirjallisuuden filosofisia kytköksiä, vesikirjallisuutta sekä trauman ja sairauden tarinallistamista, voi kirjalta odottaa paljon. Pidin Elotulet-romaanissa kaikesta: ideasta, juonesta, ajattomuuden ja ajankohtaisuuden yhdistelmästä, henkilöistä, syvällisyydestä, aistillisuudesta, filosofisesta pohdinnasta, tuli- ja vesielementtien käytöstä läpi romaanin, mytologisista aineksista, romaanin kerroksellisuudesta, kauniista luonnonkuvauksista, kirjoittamisen ajatuksista ja ties mistä. Romaani on aika laaja (455 sivua), mutta surin, kun se päättyi. Meretojan luomassa maailmassa olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.

  Elotulet on yhdenpäivän romaani ja sijoittuu meren äärelle saareen, elokuun loppuun, kun muinaistulet sytytetään rannoille. Päähenkilö on alle nelikymppinen Elea, joka on juuri saanut syöpädiagnoosin: hän sairastaa hormonaalista ja aggressiivista rintasyöpää. Hän on siitä huolimatta halunnut kutsua ystävänsä vieraisille, vaikka hänen miehensä Otto vastustaa ajatusta. Perheeseen kuuluu myös kaksi teini-ikäistä lasta, Elliot ja Iiris. Ystävät ovat Aura ja Matias, pariskunta sekä Salma, jonka puoliso Veera on vastikään kuollut koronaan. Salmalla on teini-ikäinen tytär Aida. Ystävät ovat tunteneet nuoresta asti, ja he kaikki rakastavat kirjallisuutta. Elotulet-romaanissa on lukuisia viittauksia kirjailijoihin ja kirjoihin sekä myös lainauksia. Aivan ihanaa!

  Teoksessa kuvataan perheenjäsenten ja ystävien ajatuksia ja tunteita, kun he saavat kuulla Elean vakavasta sairaudesta mutta pääpaino on Eleassa. Elea ei tahdo sairastaa kiltisti vaan haluaa ottaa kaikesta selvää, vaikka se pelottaakin. Hän haluaa olla raivokas eikä piilottaa suruaan ja järkytystään ja vastustaa ajatusta sairastajista taistelijoina. Elea pohtii paljon elämää mutta myös kuolemaa. Hän kokee, että tulevaisuushorisontti on romahtanut ja jäljelle on jäänyt vain pistemäinen hetki, tässä ja nyt, musta aukko, josta on vaikea löytää ulos. Elea on pitänyt itseään onnekkaana ja ajatellut, että onnettomuudet sattuvat toisille. Hän on kirjallisuuden tutkija ja yliopisto-opettaja, joka on toiminut hyvin määrätietoisesti ja kurinalaisesti. Hän on suhtautunut tyynesti elämään odottaen siltä aina jotakin epämääräisen hyvää. Yhtäkkiä mikään ei ole enää itsestään selvää ja "maailma näyttäytyy hänelle häilyvänä, monitulkintaisena toisiinsa takertuvien seittien sotkuna, joka ei järjesty tekojen ja niiden seurausten siistiksi jatkumoksi".

  Lukija saa tietää paljon myös muista kirjan henkilöistä. Kaikilla on omat haavansa ja kipupisteensä. Aura suree salassa lapsettomuuttaan, Salma kuollutta puolisoaan. Matias on aina ollut rakastunut Eleaan. Otto pelkää Elean kuolemaa ja sitä, osaisiko olla tarpeeksi hyvä ja kärsivällinen isä lapsilleen. Lapset yrittävät tasapainotella ahdistavien ajatusten ja elämänilon välissä.

  Elea päättää, että hän kirjoittaa kirjan, johon haluaa kirjata kaikki sairautta koskevat pohdintansa. Hannah Arendtin ajatus siitä, että jokaisella on kyky aloittaa jotakin todella uutta, jota ei voi ennalta arvata, on hänelle läheinen. Hän ei halua enää piiloutua vaan tulla nähdyksi ja kertoa itse kokemuksistaan: "Elea toivoo, että hänestä jäisi yhden tarinan sijaan monia keskenään ristiriitaisia kertomuksia, tarinallisia välähdyksiä, joiden ei tarvitse sopia yhteen. Toivottavasti niissä on säröjä ja hiljaisuuksia, surua ja rujoutta. Kunpa niissä soisi kaikki, mikä hänessä on värähdellyt, kaikki mitä hän on rakastanut." Hän ei halua tehdä sairastumistarinastaan taistelukertomusta vaan kirjoittaa lävitseen syöksyneistä ristiriitaisista tunteista, hajoamisen ja suistumisen kokemuksista. 

  Elotulet on myös romaani merestä. Se on luonnon elementti, rakas mutta uhanalainen. Elea pohtii ilmastonmuutosta, merien lämpenemistä ja kuormittumista. Meri on myös kertomusten aihe: vieraat kertovat toisilleen lempimeritarinansa, ja näin Elotulet-romaani saa yhden kerroksen lisää. Myös tulielementti kulkee punaisena lankana romaanin läpi: muinaistulina, nuotion ja saunan lämmössä, Australiassa raivoavissa tulipaloissa mutta myös vertauskuvallisesti elämänpalona. Elea ajattelee, että syöpädiagnoosi on järkyttänyt hänen elämänsä ja sairastuminen on muuttanut hänet eläväksi: "Hän on syttynyt eloon kuin tuleen. Järkytys on leimahduttanut hänen sisäisen roihunsa niin raivokkaaksi, ettei hän tiedä, polttaako se hänet karrelle vai sytyttääkö se hänet vain elämään aiempaa vimmaisemmin..." Elea näkee myös syövän, pandemian ja ilmastonmuutoksen  holtittomiksi riistäytyneinä tulina, jotka polttavat kaiken, tai varoitustulina, jotka kutsuvat pysähtymään ja arvioimaan kaiken uusiksi. Taidetta hän pitää merkkitulina pimeässä suunnistavalle: että voi löytää hahmon kokemuksille.

  Elotulet loppuu kauniisti, kun ystävykset istuvat yhdessä nuotion hehkuvan hiilloksen ääressä . Elokuun yö ympäröi heidät pehmeästi, ja elotulet hehkuvat valonauhana merellä.  Elea kokee olevansa ystäviensä kannattelema: "Jokin Eleassa sulaa ja hehkuu. Hänen lävitseen soljuu suunnattomasti jotakin lämmintä ja hellää, eikä hän tiedä, mitä tekisi sillä. Hän antaa sen jäädä kiertämään heidän välilleen, virtaamaan hänestä heihin ja takaisin. - - Merkityksellisyys on kai lopulta vain hellyyttä pienissä hetkissä, toisia kohti kurottamista, yhdessä jaettu valon ja varjon kantama."

  

  

Tuntemani vieraat ja Voi William!

 Pidän paljon romaanigenrestä, jossa päähenkilönä on kirjailija ja jossa tämä kirjoittamisen avulla etsii juuriaan, pohtii menneisyyttä ja samalla myös itseään. Tällaisia kirjoja tietysti riittää, mutta pääasia on, miten sen tekee eli kirjailijan tyyli ratkaisee.  Luin sattumoisin peräkkäin kaksi hienoa romaania, joissa  katse kohdistuu menneisyyteen eli isovanhempiin, vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin ja aviopuolisoihin ja  lopputulemaksi jää, miten vieraiksi he voivatkaan jäädä. Kummassakin jopa käytetään samoja sanoja eli olemme kaikki mytologioita, mysteereitä, vieraita omassa perheessämme. Tunnemmeko todella ketään, edes itseämme? Romaanit ovat Brooklynissä syntyneen roomalaisen Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (S&S 2022, suomentanut Taru Nyström)) ja amerikkalaisen Elisabeth Stroutin Voi William! (Tammi 2022, suomentanut Kristiina Rikman) Kumpikin kirjailija on saanut kirjallisuuspalkintoja, ja romaanit ovat olleet myyntimenestyksiä. Eikä ihme, sillä ne kietovat lukijan omaan lumottuun maailmaansa, josta ei tahtoisi tulla pois ollenkaan.

  Tuntemani vieraat on sisällöltään runsas ja värikäs. Muistelija eksyy aina välillä sivupoluille, kertoo anekdootteja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hän on syntynyt kuurojen vanhempien lapseksi, mikä saa hänet pohtimaan kielen merkitystä. Vanhemmat eivät suostu köyhyytensä ja kuuroutensa takia käyttäytymään hillitysti ja arvokkaasti, vaan tarrautuvat elämään hurjasti ja sivuilleen vilkuilematta: "He ovat taikureiden kuningas ja kuningatar, jotka sen sijaan että parantaisivat sairaita ja tekisivät ihmeitä, saavat minkä tahansa vaikutuspiiriinsä joutuvan olennon nyrjähtämään ja antautumaan oman piilevän hulluutensa vietäväksi." He eivät ole vastuuntuntoisia vanhempia, ja päähenkilö ja hänen veljensä joutuvat selviytymään kahdestaan. Varhaislapsuus vietetään New Yorkissa, jonne isovanhemmat ovat muuttaneet. Kun vanhemmat eroavat, äiti muuttaa lapsineen Italiaan, Basilicatan maakunnassa olevaan pieneen kylään. Päähenkilö oppii italian kielen veljeltään ja italiaksi dubatuista elokuvista.

  Romaanin päähenkilö tekee niin sanotun luokkanousun. Kouluaikana hän löytää kirjallisuuden ja haaveilee kasvamisesta keskieurooppalaisessa perheessä, jonka olohuoneen matolla lojuu kirjoja. Hän menee yliopistoon ja alkaa kirjoittaa. Näin käy myös päähenkilölle Voi William -kirjassa. Elisabeth Stroutin romaanin päähenkilö on Lucy Barton, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo aiemmin romaaneissa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Lucyn lapsuus on ollut haavoittavaa ja traumaattista, mutta niinpä hänkin selviää, terapian, hyvien ihmissuhteiden ja kirjoittamisen avulla.

  Elisabeth Stroutin romaaneiden tyyli on erilaista kuin Durastantin. Se on äärimmilleen hioutunuttta, vuolasta, lähdeveden kirkasta. Lukijaa kuljetetaan varmaotteisesti; hän voi vain nauttia. Kertoja saattaa välillä kulkeutua sivupoluille, mutta muistaa sitten jälleen suuntansa.  Romaanin toinen päähenkilö on Lucyn ensimmäinen aviomies, William. Entinen aviopari on säilynyt hyvinä ystävinä. Heillä on kaksi aikuista tytärtä. Kun Lucyn toinen aviomies kuolee, William auttaa häntä asioiden hoidossa. Ja kun Williamin kolmas vaimo jättää, Lucy pysyy vierellä. New York tapahtumapaikkana vaihtuu Maineen, johon ystävykset matkaavat selvittämään Williamin kuolleen äidin menneisyydestä yhtäkkiä paljastuneita salaisuuksia. Williamistakin, jonka Lucy luuli hyvin tunteneensa, paljastuu uusia puolia. Ja lopulta Lucy oppii myös jotain uutta itsestään.

"Perheen elämä muistuttaa enemmänkin topografista karttaa kuin romaania, ja biografia on sen läpikäymien geologisten ajanjaksojen summa. Itsestään kirjoittaminen merkitsee sen muistamista, että on syntynyt raivosta, että on ollut paksu katkeamaton laavavirta ennen kuin sen pinta on kovettunut ja halkeillut ja päästänyt esiin jonkinlaista rakkautta, tai anteeksiannon hyödytön voima on tullut hiomaan ja tasoittamaan painautumia. Itsestään lukeminen merkitsee sen tunnistamista, mitä on kokenut, omien kerrosten hahmottamista. Pohjalla onnen ja yksinäisyyden kristallit, haihtuneen muiston seuraukset, kaikki se, mitä on kaivettu ja mikä on täyttynyt vedellä surkeasti paljastaen, ettei se ole totta, että aika parantaa haavat, ja että on repeytymiä, jotka eivät tule milloinkaan täyttymään. Kuluva aika vain tuo mukanaan pölyä ja rikkaruohoja, ja repeytymä peittyy ja muuttuu erilaiseksi maisemaksi, kaukaiseksi, tarumaiseksi, missä puhutaan kieltä, jota et enää ymmärrä, yhtä uskottavaa kuin haltioiden kieli. Kävelet perheesi raunioilla ja huomaat, että joitakin sanoja on pyyhitty pois mutta toisia on säästetty, jotkut ovat kadonneet, kun taas toiset tulevat aina kaikumaan elämäsi taustaäänenä. Viimein pääset äitisi ja isäsi partaalle uskottuasi vuosikaudet, että voisit päästä heidän tasolleen vain kuolemalla tai menettämällä järkesi. Ja siinä vaiheessa ymmärrät, että kaikki mikä veressäsi virtaa on vain kutsu ja että olet vain muinaisten myyttien kaikua."  Claudia Durastanti  Tuntemani vieraat, 2022

  

  

Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta

 Suomalainen profeetta, horrossaarnaaja Helena Konttinen (1871-1916) syntyi itäisessä Suomessa, Uukuniemellä, mutta vaikutti laajasti ympäri Suomea puhujamatkoillaan, joilla hän kulki pitäjästä pitäjään yhdessä tovereidensa kanssa, soutaen, kävellen ja hevosen kyydissä. Horrostilassa ollessaan hän kertoi tuntemattomille ihmisille heidän elämästään asioita, joita kukaan toinen ei ollut kuullut tai voinut tietää.

Pirjo Kotamäen kahdeksas runokokoelma Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset (Parikanniemen ystävät ry 2022) kertoo Helena Konttisesta ja hänen näyistään, joita hän horrostilassa näki. 

  Ihmeelliset ovat runouden tiet. En ollut koskaan kuullut Helena Konttisesta, ennen kuin nyt. Hänen elämänsä käy hyvin ilmi runokokoelmasta, joka liikkuu kronologisesti, alkaen Konttisen lapsuudesta ja päättyen hänen kuolemaansa. Tervehdyksessä lukijalle Kotamäki kertoo, että on ollut kiinnostunut pyhimyksistä niin kauan kuin muistaa. Kirjoittaessaan runoja hän sanoo tuntevansa jonkinlaisen pyhyyden läsnäolon, tai luovuuden. Runous on Kotamäelle kuin rukousta: se yrittää päästä yli tämän maailman, toisen, sanoinkuvaamattoman sisään; ja pyhimykset ovat opastajina tuolla matkalla.  Hän kertoo löytäneensä Helena Konttisen, kun etsi tietoa enkelikokemuksista. Lähdeteoksena näille Helena Konttisen elämästä vapaasti kertoville runoille on ollut rovasti K.K.Sarlilin toimittama Konttisen elämäkerta, josta käy hyvin ilmi Helenan tapa puhua. Kaikki runoissa olevat lainaukset löytyvät elämäkerrasta.

  Tätäkin runokokoelmaa kannattelee Pirjo Kotamäen kaunis ja puhutteleva runokieli, joka virtaa vapaana ja johon lukijan on helppo päästä mukaan. Aiheensa mukaisesti kieli on ylevää, uskonnollista, Raamatun kielen kaltaista. Mieleen tuli myös Aleksis Kiven kieli; Kivihän tunsi hyvin Raamattua.  Tietty vanhahtavuus kuvastelee aikaansa, agraari-Suomen aikaa. Ylätyylin vastakohtana on alatyylinen, kova ja väkivaltainen kieli, jota Konttisen vastustajat käyttävät ("perkeleen ämmän kuvatus" , "mätäpää, laholatvainen", esimerkiksi). Raamatussa puhutaan vertauksin, ja niin puhuu tämäkin runokokoelma, metaforisesti. Uskonnoton elämä on "kuin purtilo aavalla merellä: aina keikkumassa, painumassa syvään pimeään". Se on elämistä "tiheässä, synkässä, jonne valo ei pääse tunkeutumaan", "syvällä liejussa, niin ettemme jalkaamme jaksa nostaa", silloin "suon höyryyn sortuu, litistyy sormineen ja jalkoineen". Se on  "kuin pimein riihen nurkka öiseen aikaan" ja "murhehyminä täyttää taivaan", sen "mätäs on märkä, upottava" ja "hallassa hameen helmat, kovassa koppurassa, kylmenneenä".

  Uskon vastaanottaminen on taas kuin "rakkaus, joka juoksee lihani läpi kuin keväinen kettu pyydyksensä perässä", silloin "tähdet loistavat enkelien silmissä" ja saa "aamukasteen pisaroita suoraan taivaasta". Se on "kuin armonvalkeuden höyhenet ilmassa" ja "sydän puhdistuu ja on kuin autuus siipien alla". Silloin "honkaiset huoneet täyttyvät auringon ja kuun kirkkaudesta" ja "ilma hivelee ihoa: ei ole kylmä, ei kuuma: on paratiisin siunaus"; "lumi sulaa sielusta kokonaan, aitanvierus paljastuu, kevät koittaa", "paratiisin marjat ovat linnunmunan kokoiset ja kääntyvät auringon mukaan", "olemme viheriäisen puun tykönä". Se on "avoin auringon täyttämä niitty säteineen",  "sulaa mettä,  simaa sinisessä salossa" ; "on vehnästä, on rukihista" ja "keväinen siipi saapuu takaisin, rakkaus muuttaa, muuttaa koko ihmisen".

  Helena Konttinen oli paitsi pyhimys, myös äiti ja vaimo, joka väsyi eikä olisi aina jaksanut  lähteä puhujamatkoille. Häntä uhattiin, pilkattiin, mutta hän koki, että lähdettävä oli, sillä 

"...enkelit avasivat kirjan:

kirjaimet loistivat kuin taivaan tähdet,

ne aivan kuin purkautuivat kirjasta esille

kuin kirjontatyöt, kirjaimet olivat isot ja kauniit:

kuin kesäpäivän perhoset, mutta

sitten kun se oli avoinna (se mitä kerrottiin):

koko ihmisen elämä oli siinä, alusta loppuun,

minä tunsin sen koko painollani,

sanat lävistivät minut ja aivan kuin halkesin,

kuin kirves olisi osunut halkoon ja

tiesin naapurin koko kertomuksen,

elämän, sen mitä hän ei koskaan ollut sanonut ääneen,

se tuli ilmi,

kuin keväällä paljastunut kylmä maa lumen jäljiltä, 

paljaana.

Se oli kaikki siinä."

(Pirjo Kotamäki Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset,  2022)

HOLOGRAMMI Runoantologia HOLOGRAMA Antología poética

 Kolmekielinen (suomi, saame  ja espanja) runoantologia HOLOGRAMMI HOLOGRAMA (Rosetta Versos ja Artifice Comunicadores  2022) tuli minulle kevään aikana tutuksi, kun toinen kirjan toimittajista, Zoila Forss-Crespo Moreyra  pyysi minua tarkastamaan antologian kieliasun eli toimimaan oikolukijana. Jo silloin suurin osa valtavasta työstä antologian eteen oli tehty. Zoila kertoi siihen kuluneen neljä vuotta. Viimeiseen vuoteen hän sai avukseen runoilija Leena Kellosalon. Kaksikko hioi ja viilasi uupumatta espanjankielisten runojen suomennoksia ja luki runoja ääneen maistellen eri mahdollisuuksia. Zoila käänsi myös suomalaiset runot espanjaksi. Esipuheessa hän kertoo, että kääntäminen vaati tutkimusmatkailijan, kaivostyöläisen ja jopa arkeologin silmää ja että hänen tavoitteenaan oli pysyä alkuperäisille teksteille uskollisena. Zoila Forss vertaa käännöstä hologrammiin: runon käännös on alkuperäisen hologrammi. Kaksi ahkeraa mehiläistä, Zoila Forss-Crespo Moreyra ja Leena Kellosalo, on tuottanut uurastuksellaan lukijoille maittavan hunajasadon, josta nyt saamme nauttia. Kyseessä on upea kulttuuriteko, joka osoittaa, ettei runous tunne rajoja; ei valtiollisia, kansallisia eikä taiteellisia.

  Antologiassa on runoja 32 nykyrunoilijalta, jotka puhuvat äidinkielenään suomea, espanjaa tai saamea. He ovat kotoisin Suomesta, Perusta, Meksikosta, Chilestä, Kolumbiasta, Uruguaysta ja Espanjasta. Useat asuvat muualla kuin kotimaassaan. Runoilijat ovat (aakkosjärjestyksessä) Paula Abramo, Inger-Mari Aikio, Lalo Barrubia, Daniel Bencomo, Sonia Liz Carrillo, Tomás Cohen, Rita Dahl, Domingo de Ramos, Sergio Espinosa, Maricela Guerrero, Victoria Guerrero Peirano, Miguel Ildefonso, Anna Elina Isoaro, Riina Katajavuori, Leena Kellosalo, Jukka Koskelainen, Pirjo Kotamäki, Juha Kulmala, Kati Neuvonen, Kalle Niinikangas, Tommi Parkko, Outi-Illusia Parviainen, Juha Rautio, Kasper Salonen, Nilton Santiago, Helena Sinervo, Pirkko Soininen, Elisabeth Torres, Riikka Ulanto, Denisse Vega Farfán, Johanna Venho, Katariina Vuorinen. Antologian päättää Zoila Forss-Crespo Moreyra yhdellä (ennen julkaisemattomalla) runollaan. Jokaiselta runoilijalta on kolmesta viiteen runoa. Heistä on myös sivun mittaiset curriculum vitaet, joiden perusteella voi päätellä, että antologian runoilijat ovat aika lailla jo meritoituneita eli runouden saralla ansioituneita. Useat heistä on palkittu, ja heidän runojaan on käännetty eri kielille. Voisi sanoa, että kyse on ammattirunoilijoista, jotka ovat toimineet myös kääntäjinä, opettajina, toimittajina, kustantajina ja kriitikoina.  Osa on myös aktiivisia lavarunoilijoita. Runoilijoiden keski-ikä on noin 45, aika tasaisesti on 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla syntyneitä. Jos tällä nyt sitten on mitään merkitystä; runoilu kun ei katso ikää. :)  

 HOLOGRAMMIN runoja yhdistävänä teemana on toiseus ja sen vastavoimana minuus, jotka voivat kohdata kielessä, runouden kielessä. Minua on aina kiinnostanut, millä perustein antologian runot valitaan. Jos ajatellaan, että HOLOGRAMMIN runot on poimittu jo julkaistuista runokirjoista, mikä on ollut kriteerinä? Valitsija on ensin lukenut 32 runoilijan koko tuotannon (millä perustein hän on valinnut runoilijat?) eli ehkä noin pari sataa runokirjaa. Suurin osa on hänelle tietysti jo ennestään tuttuja, ehkä jopa lempirunoja.  Hän on lukiessaan kenties jo pitänyt silmällä teemaa, toiseutta, ja valinnut sitä monipuolisesti ilmentäviä runoja. Mutta onko kyse myös runoista, joita valitsija rakastaa, jotka hän tuntee itselleen jollain tapaa läheisiksi ja koskettaviksi? Kyse on myös taiteesta, taiteellisuudesta, ehkä valitsijan omimmasta estetiikasta ja runokäsityksestä. Niin tai näin, HOLOGRAMMI-runoantologia on onnistunut kokonaisuus, jonka runot toimivat hyvin yhdessä; voisi sanoa, että ne jopa keskustelevat toistensa kanssa. Vaikkei olisi koskaan lukenut kokoelman runoilijoiden teoksia, antologiaa varten poimitut runot muodostavat viehkeän niityn, oman hurmaavan ekosysteeminsä, jossa lukija voi vaeltaa erilaisia kukkia ihastellen ja haistellen (antologian alkuperäinen merkityshän on "kukkakokoelma"). 

  Mitä tuo teema, toiseus, sitten tarkoittaa? HOLOGRAMMIN runot ovat taidokkaita ja lähestyvät teemaa kielen kautta, epäsuorasti, runokielen keinoin. Monesti lukija voi vain aavistaa, mistä on kyse. Pääosa ei ole julistavuudessa tai tarkoitushakuisuudessa. Teema on moniselitteinen. Toisia ovat erilaiset, suhteessa muihin, kenties enemmistöön. Toisia suhteessa niihin, jotka käyttävät valtaa, edustavat yleistä mielipidettä; niitä jotka nähdään poikkeuksellisina ja normeihin kuulumattomina. Toiseus on käsite, jota  on käsitelty mm. maantieteen, naistutkimuksen, antropologian ja sosiologian tutkimuksissa. Toiseuden on katsottu sijoittuvan reuna-alueille eli marginaaliin. Toiseus HOLOGRAMMIN runoissa on maanpakolaisuutta, sukupuoliroolien kyseenalaistamista, seksuaalisuuden monimuotoisuutta, unelmoijana olemista, vähemmistökielen puhumista, haavojen, surujen ja menetysten tunnustamista ja tunnistamista, täydellisyyden vastustamista, kauneuden huomaamista, epävarmuuden hyväksymistä, oman kielen ja tien  löytämistä. Oikeastaan voisi sanoa, että jokainen runoilija on toinen, jo lähtökohtaisesti erilaisuutensa ja erillisyytensä tiedostava.

HOLOGRAMMI on mahtava lukupaketti,  lähes 350 sivua. Se on runoudenrakastajan must ja osoittaa, miten monella tapaa voi kirjoittaa toiseudesta, sekä temaattisesti että tyylillisesti. Suomalainen lukija saa tutustua espanjankieliseen runouteen, omalla äidinkielellään.( ja tietysti espanjankieliset saavat suomalaiset runot luettavaksi omalla kielellään; runoantologia julkaistaan myös Perussa).  Mikä etuoikeus! Ei ole itsestään selvää, että runoja käännetään. Runojen kääntäminen ja antologioiden kokoaminen ovat arvostettavia kulttuuritekoja; siksikin, että runous on toinen, kulttuurin kentällä marginaaliin kuuluva. HOLOGRAMMI  HOLOGRAMA on runoantologia, monipuolinen ja kielellisesti rikas teos, jossa riittää lukemista ja nauttimista, esimerkiksi moneen kesäiseen hetkeen. Seuraksi kelpaavat vaikka mansikat ja kuohuviini.

"Sinä, valveunen materia, luot oikotien aavikolla ja sanot nimeni.

 Minä, siivetön eläin, piirrän joen kehon ja juon sen.

 Kuljemme ilman janoa ja väsymystä. Olemme piste jossain horisontissa."

 Zoila Forss-Crespo Moreyra  HOLOGRAMMI  HOLOGRAMA 2022

  

  

Kuin proseccoa hyvässä seurassa

 Tittamari Marttisen Säntilliset vieraat (Avain 2022) on kokoelma kirjoituksia arjen rikkaudesta, mukavista kohtaamisista, matkamuistoista ja elämäniloisista huomioista ja havainnoista. Sitä oli todella kiva lukea, kuin olisi proseccoa siemaillut; kuplat kutittivat inspiroivasti ja jättivät onnellisen, virkistävän olon. Olen aiemmin lukenut Marttiselta kertomuskokoelmat Nainen joka söi Napoleonin (2015) ja Perhosvaikutus (2017), joten osasin odottaa miellyttävää lukukokemusta. Säntilliset vieraat sopii hyvin kesä- ja lomalukemiseksi, puutarhakeinuun ja laiturin nokkaan eli lukijalle on tiedossa rentouttavaa, viihdyttävää ja mielen iloiseksi tekevää lukemista.

  Säntilliset vieraat sisältää 35 tekstiä, juttua, lastua vai miksi tätä tekstilajia sitten kutsuisikaan. Minusta ne ovat kuplia, kuohuviinin  poksahtelevia kuplia tai miksei saippuakupliakin.  Niiden minähenkilö rakastaa elämää, vaikka unohtelee tavaroitaan milloin mihinkin, kärsii usein huonosta hiuspäivästä, jännittää esiintymisiä. Hän suhtautuu kaikkeen myönteisesti ja tuntuu, että elämä on ollut ja on  hänelle hyvä. 

  On kiinnostavaa lukea, miten hän huijaa itsensä kirjoittamaan, ikään kuin tekee töitä salaa itseltään. Ranskan kieli ja kulttuuri ovat hänen sydäntään lähellä. Hän nauttii paljussa istuskelusta, hapanjuurileivän leipomisesta, ihailee kauniita kasviksia, rakastaa taidenäyttelyissä käymistä  ja matkustelua ilman tarkkoja suunnitelmia. Tyylilaji muuttuu humoristiseksi, kun Kursailija ja Antelias, Tosikko ja Rento sekä Askeetti ja Hedonisti asetetaan vastakkain. Korona-aikana erilaiset verkkokurssit tulevat hänelle tutuksi: esimerkiksi ruoanlaittokurssi ja italian kielen opiskelukurssi. Nainen rakastaa kirjakauppoja, matkaeväitä, juhlia ja erilaisten ihmisten tapaamisia. Hän voittaa matkatoimiston arvonnassa kahden hengen matkan Le Cordon Bleu -instituutin ruoanlaittokurssille Pariisiin.

  Kaikesta tästä kerrotaan niin, että lukija pääsee mukaan aistimatkalle: viiruttamaan gnoccheja, kuuntelemaan Pariisin kamariorkesteria metroasemalle, käyskentelemään Porton Livraria Lello -kirjakaupassa, istumaan kahviloissa ihmisiä tarkkailemassa, rapistelemaan eväspapereita junassa, ruokkimaan nälkäistä hapanjuurta, juomaan kuohuviiniä ultima thule -laseista ... Lukija rentoutuu, tuntee olonsa kevyeksi, kuin seuraisi perhosen lentoa tai pilvien lipumista taivaalla.  Kuin siemailisi proseccoa hyvässä seurassa.

Leenu, Liinu ja Tiinu

 Naisella, Leenu Laxilla, on suuri ongelma tai oikeastaan kaksi: Liinu ja Tiinu. Hän on kärsinyt niistä siitä asti, kun täytti yhdeksän. Ne aiheuttivat poikien kiusaamista ja ahdistelua  kouluiässä, käsiksi käymistä ja solvaamista. Opiskeluajat musiikkikorkeakoulussa olivat koettelevia; eteeristen nuorten naisten lauluroolit jäivät väliin ja lehtorit ja ohjaajat ehdottelivat ja kähmivät; Liinun ja Tiinun takia kun Leenu vaikuttaa kokeneelta ja koketilta naiselta. Kaupasta on vaikea löytää sopivia vaatteita, on vaikea harrastaa liikuntaa, kivut niska-, selkä- ja hartiasärkyjen muodossa ovat aina läsnä. Liinu ja Tiinu vaikuttavat minäkuvaan ja kehopositiivisuuteen kielteisesti. 

  Leena Sainion kolmas kirja, pienoisromaani Leenu, Liinu ja Tiinu - rajansa rinnoillakin (Enostone Kustannus 2022) kertoo liian suurien rintojen haitoista. Kyseessä on sairaus, rintarauhasen liikakasvu (hyperplasia mammae), jossa rintojen kasvu ei pysähdy koskaan vaan rinnat jatkavat kasvuaan. Lukija saa kirjasta paljon tietoa ja elää Leenun mukana kauhistellen tämän kokemuksia. Etäännyttävänä tyylikeinona toimii huumori, joka on väliin ronskiakin. Mutta jos päähenkilöä on läpi koko elämän  pidetty ronskina, suorastaan pervona Daisy Daisarina ja lypsylyylinä, mikään vähempi ei riitä kuvaamaan niitä tuntoja, joita  Leenu Lax on joutunut käymään läpi.

  Naisen ruumis on aina ollut miehisen katseen kohteena, mutta miten häpäisevä ja traumatisoiva tuo julkea katse voikaan olla!  Onneksi Leenu Lax saa viimein voimaa ottaakseen kohtalon omiin käsiinsä. Tuntuu, että hän on muiden naisten tavoin vihdoinkin voimaantunut ja saanut tarpeekseen. Hän päättää mennä rintojen pienennysleikkaukseen, reduktioplastiaan.

  Sainion painavan kirjan keveyttäjänä toimii kaksi ideaa. Leenu Lax kirjoittaa toukokuusta lokakuun alkuun  blogia, jossa kertoo rintojensa historian ja suunnitelmastaan pienennyttää rintansa. Lukija saa tietää myös, miten leikkaus sujui ja mitä sitten tapahtui. Kirjan moniäänisyys syntyy blogin kommentoijista, joita on suuri määrä. On mm. seksiä ehdotteleva Jykke, lehmistään tarinoiva Emäntä, silikoneja hypettävä Kirsi-Marja, on  riidan haastajia, kohtalotovereita ja sivupoluille eksyviä. Heidän kommenttinsa ovat ratkiriemukasta luettavaa. Vieno, vino huumori osuu näin myös somemaailman ihmeellisyyksiin, ilman osoittelevaa sormea, ja saa lukijan hykertelemään.

  Kirjassa on myös teeman mukaista pohdintaa elokuvien povipommeista, rintaliivien kuppiko'oista, silikonien ottamisesta, maalaustaiteen rinnoista, oopperasopraanoista, rinnoista laulumusiikissa, imetyksestä, liianisorintaisen naisen seksielämästä... Naisen rinnat, kiehtova aihe, josta riittää kirjoitettavaa ja josta jokaisella on mielipide (vähän kuin koulusta, jota jokainen on käynyt :D). Leenu Lax on tissisankaritar, joka on kulkenut kivikkoisen tien mutta selviytynyt. Sainion kirjalle voi nauraa mutta se pistää myös ajattelemaan. Moninaisia ovat ne stigmat, joita meihin on lyöty ja joista olemme kärsineet. Onneksi suuri osa voi Leenu Laxin tavoin kertoa tarinansa muille, opiksi ja viisaudeksi.

  

  

  

Pompeji

 Pompeji (Kulttuurivihkot 2022) on Pirjo Kotamäen uusimman, järjestyksessä seitsemännen runokokoelman nimi. Kahdessa edellisessä runokokoelmassa keskityttiin historiallisiin henkilöihin, Franciscukseen ja Birgittaan, kahteen pyhimykseen, ja myös uusin kokoelma jatkaa historiallista teemaa. Nyt pääsevät ääneen maallisista iloista nauttivat Pompejin asukkaat, paria päivää ennen Vesuviuksen purkautumista ja kaupungin tuhoutumista. Pirjo Kotamäki on paneutunut huolellisesti erilaisiin lähdeteoksiin. Kun hän lisäksi heiluttelee runoilijan taikasauvaansa eli laittaa peliin runoilijataituruutensa, tuloksena on aistimusvoimaisia ja elämää tihkuvia roolirunoja, joissa lähes parin tuhannen vuoden takainen elämä herää henkiin. 

  Pompejin runoissa pääsevät ääneen  ylellisten huviloiden omistajat vaimoineen, orjat ja palvelijat, prostituoidut, gladiaattorit, kalastajat, viinintekijät, haudankaivaja, kauppiaat. Punaisena lankana kulkee runoilija Titus Clemensin ääni, todistajan ääni, joka kirjoittaa kaiken muistiin, sen mikä tuhkaisella siveltimellä pyyhittiin pois.

  Vuosi on siis 79 jaa, kuten historiasta hyvin tiedämme. Orjat haaveilevat vapaudesta, naiset ovat vain miehiä varten, pompejilaiset uhraavat jumalilleen. Merivesi on kuumentunut ja haisee rikiltä, ilmassa leijuu savua, pilvet ovat peittäneet auringon, ohdakkeet lentelevät kuivassa tuulessa, mehiläiset häviävät, linnut lähtevät. Mutta maa on ennenkin järissyt, miksi siis paeta?

  Erotiikka kukoisti tuon ajan Pompejissa. Erotiikka näkyi taiteessa, freskoissa ja patsaissa. Lisäksi bordelleissa käyminen oli yleistä, ja prostituoituja  mainostettiin kapakoiden seinällä. Pompeji-runokokoelma sisältää myös aistillisia runoja fyysisen rakkauden iloista, niin miehen kuin naisen näkökulmasta. Sen vastapainoksi on runoja lapsivaimojen kuolemisesta synnytykseen, palvelijan raiskaamisesta, orjana olemisen ja vanhenemisen julmuudesta.

   Pompeji-runoissa viiniamforat tuoksuvat, hiukset värjätään vuohenrasvalla, pyökin tuhkalla ja kyyhkysen ulosteella, huolestuneet matroonat uhraavat vuohen kiveksiä, härän sarvia, taateleita ja hunajakakkuja Junolle, Pompejin miehet saavat ohjeita naisenkasvatukseen. Amfiteatterin edessä olevassa mainoksessa kerrotaan tulossa olevasta ensi-illasta keisarin syntymäpäivänä. Ohjelmassa on mm. kuuluisan miiminäyttelijän tanssia, musiikkia ja keisari Neron kirjoittama näytelmä.

  Kaiken taustalla elää Vesuvius, pahaenteisesti päivä päivältä ja tunti tunnilta kuumentuen ja ääntään voimistaen. Lopuksi tulee pimeää, koirat ulisevat, talot huojuvat ja kiviä sataa taivaalta. Enää ei voi paeta. Kaiken tämän Pirjo Kotamäki Pompeji-runokokoelmassaan näyttää, niin että lukija pääsee vaeltamaan kadonneen kaupungin kaduilla ja rakennuksissa ja kuuntelemaan tarinoita, jotka voi haistaa ja maistaa, nähdä ja tuntea.

Omoiyari Japanilainen myötätunnon taito

 Erin Niimi Longhurst on japanilais-brittiläinen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Japanismin parhaat - Hyvän elämän ohjeita ikigaista wabi-sabiin, ikebanaan ja metsäkylpyihin. Olen lukenut hänen molemmat suomennetut kirjansa, joista pidin paljon. Uusin eli Omoiyari  Japanilaisen myötätunnon taito ilmestyi tänä vuonna. Se on hurmaava sekoitus huoletonta kauneutta ja syvällistä perehtyneisyyttä. Mitään kovin uutta se ei anna sellaiselle, joka tietää jo paljon Japanista ja sen kulttuurista, mutta muutama uusi käsite esitellään mielenkiintoisesti ja käytännönläheisesti.

  Omoiyari on  pyyteetöntä myötätuntoa. Huomaavaisuus ja empatia ovat kirjoittajan mukaan japanilaisen arkielämän ja yhteisöllisyyden peruspilareita. Ne ilmenevät niin vieraanvaraisuutena, puhtautena ja järjestyksenä, kierrättämisenä ja korjaamisena kuin ilon ja onnen etsimisenä arkipäiväisistä asioista. Olennaista on myös kuunteleminen ja eri näkökulmien jakaminen.

  Omoi-näkemykseen kuuluvat käsitteet mottainai, kirei, teinei ja zakka. Mottainain juuret ovat animistisessa shintolaisuudessa: esineisiin suhtaudutaan kunnioittavasti, jotta ne saisivat mahdollisimman pitkän elämän. Niitä korjataan ja kierrätetään, jotta kulutus vähenisi ja jätettä syntyisi vähän. Mottainai kehottaa ilmaisemaan kiitollisuutta ja arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on. Longhurst esittelee erilaisia esineiden ja tekstiilien korjaustapoja, joita ovat kintsugi, boro, sakiori ja sashiko. Myös ruokahävikkiä pyritään välttämään.

  Kirei merkitsee puhtautta ja järjestystä mutta myös kaunista. Siistissä ja hyvin organisoidussa tilassa mieli toimii kirkkaammin. Osouji on vuotuinen rituaali, johon kuuluu kodin perustavanlaatuinen siivoaminen. Teinei on yhtä kuin kohteliaisuus ja tunnollisuus. Japanilaisen sananlaskun mukaan:  Vahvempi on se, joka hymyilee; ei se, joka menettää malttinsa. Kirjoittajan mukaan japanilaiset pitävät lahjan antamista arvossaan. Kirjassa on omistettu useita sivuja lahjojen paketoinnille eli furoshikin (käärintäkankaan) taitto-ohjeille.

  Zakka merkitsee arkipäiväisten esineiden kauneuden huomaamista ja arvostamista. Zakka-tyyliset esineet ovat yleensä yksinkertaisia, aitoja, merkityksellisiä ja usein myös monitulkintaisia. Niiden viehätys perustuu symboliseen merkitykseen ja japanilaisen estetiikan käsityksiin mono no aware, wabi-sabi ja ma.

  Omoiyari-näkemykseen kuuluvat puolestaan käsitteet wa, omotenashi, onkochishin, senbazuru ja omakase. Wa edustaa harmoniaa, tasapainoa, rauhaa ja yhteisöllisyyttä. Se käsittää ihmissuhteiden lisäksi ihmisten ja asioiden välisen yhteyden ja perustuu uskomukseen, jonka mukaan esineisiin kätkeytyy henkinen voima. Myös tasapaino luonnon kanssa on tärkeää, ja tähän liittyvät esimerkiksi shinrin-yoku (metsäkylpy), hanami (kukkien katseleminen) ja kawaakari (valon heijastus joen pinnalla). Wa  näkyy myös chadossa (teeseremoniassa) ja bushidossa (samuraiden kunniakoodistossa). 

  Omotenashi tarkoittaa japanilaista vieraanvaraisuutta. Se juontaa juurensa teeseremoniaan ja korostaa Longhurstin mukaan pikemminkin arvostusta ja harmoniaa kuin toisten palvelemista. Onkochishin puolestaan merkitsee uutta ymmärrystä aikaisemmin opitun pohjalta. Se kehottaa kunnioittamaan menneisyyttä ja suuntaamaan katseen kohti tulevaa. Erilaiset perinteet ja juhlat tarjoavat kirjoittajan mukaan mahdollisuuden muistella mennyttä, pohtia tulevaa odottavin mielin ja astua toiveikkaasti kohti uutta.

  Senbazuru tarkoittaa tuhatta paperista taiteltua kurkea. Se on perinteinen hyvää onnea ilmentävä häälahja, mutta annetaan myös vastoinkäymisiä kohdanneille, kuten sairastuneille, joille halutaan toivoa terveyttä sekä pitkää ja onnellista elämää. Tsuru, kurki, on japanilaisessa kulttuurissa arvostettu rauhan symboli, joka liitetään pitkäikäisyyteen, uskollisuuteen, kuuliaisuuteen ja omistautuneisuuteen. Longhurst omistaa kirjassaan useita sivuja origamille ja antaa mm. ohjeet paperikurjen taitteluun. Origamit kertovat hänen mukaansa toivosta, onnesta ja hyvästä tahdosta.

  Omakase eli "sinä saat päättää" tarkoittaa ravintolassa sitä, että asiakas antaa kokille vapaat kädet ja heittäytyy rohkeasti yllättävälle makujen matkalla. Sana perustuu verbiin makaseru , 'luottaa'. Kaiseki taas liittyy kokin visioon, jonka hän toteuttaa usean ruokalajin illallista valmistaessaan. Tässä luvussa Longhurst esittelee myös japanilaista ruokasanastoa ja antaa muutaman reseptin. Oishii! (herkullista).

Tulitukka ja lumottu metsä

 Tulitukka ja lumottu metsä, neljäs dekkarini, on ilmestynyt. Pääosassa on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Äidinkielenopettajuus näkyy hänessä edelleen monessa asiassa. Aava rakastaa kirjallisuutta ja siteeraa ahkerasti lukemiaan teoksia, mm. Platonia, Shakespearea, Herakleitosta, Olli Sinivaaraa, Ema Saikoota, Choderlos de Laclos´ta, Eeva-Liisa Manneria. Myös nuorilla ihmisillä on paikka hänen sydämessään, ja hän yrittää auttaa ja ymmärtää heitä, muistellen samalla omaa nuoruuttaan.  Vanhemmat ovat huolissaan nuorista lukiolaistytöistä Bellasta ja Taikasta, ja Aava saa yksityisetsivän tehtäväksi seurata tyttöjen elämää. 

  Jos edellisten dekkarieni elementteinä olivat vesi ( Lumiprinsessa ja taikaympyrä, Runoilija ja vaarallinen muusa) ja  maa (Laulu taivaansinisestä kukasta, Runoilija ja vaarallinen muusa), niin Tulitukka ja lumottu metsä -dekkarin elementti on tuli (maa tietysti myös metsän muodossa). Tuli merkitsee tuhoavaa elementtiä  tulipalon ja kostonhimoisen rakkauden muodossa, mutta myös energiaa ja intohimoa, esimerkiksi teatterin tekemisessä. Dekkari kiertyy Aleksis Kiven Canziota harjoittelevan näytelmäseurueen ympärille. Minua on aina kiehtonut Kiven Canzio, tuo harvoin esitetty intohimo- ja aatedraama. Sitä on kritisoitu aikojen saatossa, ettei siinä ole tarpeeksi vauhtia ja jännitystä. Mutta hyvänen aika, onhan siinä! Ja ruumiita tulee näytelmän lopussa peräti neljä kappaletta, aitoon shakespearelaiseen tapaan. Lisäksi on Kiven uniikki, kaunis ja lyyrinen kieli, jota ei ole toista. Kivi oli todellakin aikaansa edellä, sillä Canzio on lajihybridi: sisältää draamallisen aineksen lisäksi filosofista pohdintaa ja runouden kuvakieltä. Ja Canzio itse, nuori italialainen aatelismies, on moderni sankari, Hamletin tavoin epäilevä ja kyseenalaistava, suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen ateisti. Kaikki kunnia Kivelle!

  Aava rakastaa metsäkävelyjä, omassa pienessä tutussa metsässään. Metsä on dekkarissa  myös noitapiirin kohtauspaikka, jossa tulen ympärille kokoontuneet palvovat Yön kuningatar Hekatea. Hekate on alkanut kiinnostaa minua arkkityyppisenä vanhan ja viisaan naisen hahmona. Hän edustaa myös kolmoisjumaluutta eli naisen kaikkia elämänvaiheita: nuoren tytön, kypsän ja vanhan naisen. Perehdyin häneen lukemalla kaiken mahdollisen saatavilla olleen tiedon; tilasin mm. ulkomailta englanninkielisiä kirjoja. Olipa mielenkiintoista! Juuri tämä lähdekirjallisuuteen paneutuminen on niin ihanaa ja herkullista. Tutustuin kirjaa tehdessäni  chakroihin (luin kirjoja ja kävin verkkokurssinkin). Chakrat liittyvät temaattisesti tuohon elämänenergiaan, tuleen. Myös tarot-korttien maailma tuli tutuksi verkkokurssin avulla ja itse kortteihin ja opaskirjoihin paneutumalla. Ehkä liioittelin hieman, ja kirjahyllyssäni on nyt viidet erilaiset kortit oppaineen. Hurmaavimmiksi osoittautuivat Catrin Welz-Steinin Oracle of Mystical Moments ja Tarot of Mystical Moments, joiden kuvitus on viettelevän salaperäistä, sadunomaista ja runollista.

  Aavalla on apunaan Ryhmä Meri, sama, joka edellisessä dekkarissa auttoi selvittämään tähtiballerinan murhan. Elämänkokemusta, intuitiota ja nettiä apuna käyttäen epäselvät kuolemat saadaan selvitetyksi. Myös tarot-kortit ja unet, alitajuntaa ilmentäen, tulevat avuksi. Teetä juodaan paljon,  kuten ennenkin.  Aava pohtii pandemiaa, sukupolvikokemuksia ja rituaaleja sekä sitä, olisiko hänestä noidaksi. Tulitukka ja lumottu metsä -dekkarissa on jälleen raastavia ihmissuhteita, joissa käy sekä hyvin että huonosti. Äidin ja tyttären suhde ei aina ole se kaikkein helpoin. Yllättäen Aavan hyvästä hajuaistista on apua, kun hän yrittää jäljittää arvoituksellista tuoksua, joka johdattaa sekä menneisyyteen että rikoksen ratkaisun jäljille.

  

  

  

Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja

 Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja -niminen teos löytyy kirjahyllystäni ja on yksi lempikirjojani. Sen on kirjoittanut espanjalainen kirjailija Ramón Gómez de la Serna (1888-1963). Kirja on ilmestynyt suomeksi 2018, ja sen on kääntänyt Arto Rintala. Teoksen alussa on suomentajan alkulause, jossa kerrotaan kirjailijasta ja suomennoksesta.

  Rámon (joka halusi itseään kutsuttavan pelkällä etunimellä) oli espanjalaisen avantgarden edelläkävijä ja rakastettu kirjailija, jonka tuotannolla oli suuri vaikutus mm. Salvador Dalíin ja Federico García Lorcaan. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää satakunta teosta. Hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla ja keksi tarvittaessa uusia.  Rámon kirjoitti myös tuhansia artikkeleita undergroundlehdyköistä arvovaltaisiin kulttuurijulkaisuihin. Espanjan sisällissodan aikoihin Rámon muutti vaimonsa kotikaupunkiin Buenos Airesiin. Moni Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden merkkihenkilö on kiitellyt Rámonia edelläkävijyydestä, kuten esimerkiksi Pablo Neruda, Gabriel García Márquez ja Octavio Paz.

  Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja sisältää valikoiman  ns. gregueríjoja. Nimitys on Rámonin itsensä keksimä. Hän on määritellyt sen seuraavasti: humorismo + metáfora = greguería . Tämä yhtälö selittää, mistä on kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforisiin ilmaisuihin ja runokuviin. Rámonille tärkeää oli metaforisuuden ja poeettisen kuvallisuuden uudistaminen eli tuoreus ja yllätyksellisyys runokuvia luotaessa. Surrealistien tapaan hän yhdisti yhteen kuulumattomilta vaikuttavia elementtejä tai rakensi aforistisen, lyhyen ja  iskevän kärjen sisältävän ajatuskulun. Huumoria Rámon arvosti asenteena elämää kohtaan, tapana elää. 

  Arto Rintalan mukaan greguería on lyhyt runo tai jopa kertomus, yllättävä kuva, filosofinen miete, vitsi, sananlasku, arkipäiväinen havainto, repliikki, sanaleikki. Jazzin, automobiilien ja elokuvateattereiden ohella Rámonia kiehtoivat perinteiset symbolit kuten kuu, meri ja satakieli, sekä nainen. Hän osasi myös arvostaa elämän nautintoja. Myös sairauden ja kuoleman teemat askarruttivat häntä espanjalaisen taideperinteen tavoin. Arto Rintalan mukaan inspiraatioksi gregueríoille on käynyt kaikki mahdollinen, sillä taianomaisen todellisuuden voi helposti löytää kaikkialta, kun vain osaa katsoa oikealla tavalla.

Hajuvesi on kukkien kaiku.

Tuuli, kukkien rakkauskirje.

Runoilija valvoo unetonta yötään, vaikka aurinko paistaisi.

Todellista lapsuutta on herätä unesta tietämättä tarkkaan, kuka on.

Puut tietävät olemassaolostaan vain varjojensa ansiosta.

Kuu on vararikkoon ajettu metaforien pankki.

Ellemme pystyisi huokaamaan, hukkuisimme elämään.

Luminen maisema pukeutuu ankarimman etiketin mukaan.

Uni on löytötavaratoimisto.

Hiljaisuus ei nuku. Se miettii.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 2 Katse horisontin yli

 Tove Janssonin teosten toinen sitaattivalikoima Katse horisontin yli.  Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta (2020) on yhtä runsas ja monipuolinen kuin edeltäjänsä Sanojen lahja (2017). Jälkisanoissa teoksen toimittaja Katariina Heilala kertoo jo edellistä sitaattivalikoimaa kootessa suunnitelleensa toisenlaista painotusta ja näkökulmaa: luonto, eritoten meri- ja saaristoluonto on Tove Janssonin elämäntyössä niin vahvasti läsnä, että se ansaitsi oman kokonaisuutensa. Sanojen lahja -teos on kyllä sivumäärältään muhkeampi eli siinä on 300 sivua enemmän.

  Heilala kertoo, että merenrannasta tuli Tove Janssonin sielunmaisema jo lapsuuden kesinä, jotka hän vietti äitinsä sukulaisten luona Tukholman saaristossa ja perheen kesänviettopaikassa Porvoon Pellingissä. Ja legendaarinen on tietysti Janssonin Suomenlahdessa sijainnut oma saari Klovharun.  Tove Janssonin kirjojen henkilöhahmoilla on tiivis yhteys luontoon. Kirjat ovat täynnä luonnonilmiöiden tarkkaa havainnointia ja kaunista luonnonkuvailua. Heilala esittää toivomuksen, että Janssonin teokset havahduttaisivat lukijan itsekin havainnoimaan monimuotoista luontoa ja vaalimaan sitä.

  Katse horisontin yli -sitaattivalikoima on ehkä astetta vakavampi ja "aikuisempi". Syynä voi olla se, että vaikka muumikirjasitaattejakin on,  paljon on myös  katkelmia Janssonin aikuisille suunnatuista kirjoista. Sitaatit on jaettu 13 lukuun, aihepiireittäin. Näitä ovat  valot ja värit, varjot ja pimeys, meri, saaret, metsät ja puut, maisemat, eläimet, säät ja luonnonvoimat, kevät, kesä, syksy ja talvi, kaupungit, ihmisen ja luonnon kohtaaminen. Kirja on kuvitettu sekä Janssonin maalauksin että muumikirjakuvituksin.

  Lukiessani näitä koko tuotannon kattavia sitaatteja ymmärsin, että minunkin luontonäkemykseni ja luontosuhteeni on paljolti velkaa Janssonin kirjoille. Janssonin tapa nähdä luonto on sekä runollinen että kokemukseen ja havaintoihin perustuva. Janssonin maailmankuva on lohdullinen; hänen elinaikanaan ei vielä taidettu puhua ilmastokatastrofista, ainakaan siinä määrin kuin nyt. Jansson ei saarnaa eikä pelottele, mutta hänen luontoa kohtaan tuntemansa rakkaus puhuu puolestaan.

  Meri on sekä rakas että pelottava. Muumipappa ja meri -kirjassa Muumipappa yrittää kovasti ymmärtää sen luonnetta, mutta meri  pysyy mysteerinä:

"Meri käyttäytyy koko ajan uudella tavalla. Miten milloinkin, sikin sokin. Viime yönä se pelästytti hereille koko saaren. Miksi? Mitä oikein tapahtui? Ei ole mitään järjestelmää. Ja jos on, en ymmärrä sitä."

"Meri on suuri olento, joka toisinaan on hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään ... Silloin sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin."

Janssonin taitavuus piilee juuri siinä, että hän on osannut piilottaa elämänfilosofiansa (ja lempeän huumorinsa) tällaisiin, esimerkiksi luonnosta otettuihin vertauksiin. Usein hän myös elollistaa luonnon:

" Tänään kevät oli päättänyt, ettei olisi runollinen vaan pelkästään riehakas . Se oli heittänyt joukon pieniä, hupsuja pilvenhattaroita ilmaan, se lakaisi katoilta viimeisen lumen, se piirteli joka paikkaan pieniä puroja ja leikki muuten vain aprillia." 

  Tuntuu, ettei sitä selkeää vuodenaikojen vaihtelua, jota Jansson teoksissaan kuvaa, enää ole. Nostalgia valtaa lukijan mielen, kun hän lukee talvesta, joka on kunnon talvi eli saapuu joskus marraskuussa ja poistuu huhtikuussa. Olemme menettäneet vuodenajat.

Loppuun kolme lemppariani tästä sitaattivalikoimasta:

"Auringonlasku oli leimahtanut palamaan läpitunkevissa rosaväreissä, vaaleanpunaisten ruusujen väreissä, ja lyhyen aikaa kylpivät kadut ja talot ylimaallisen autuuden ohimenevässä syleilyssä, ja sen jälkeen avaruus pimeni ja laskeutui katoille."  (Seuraleikki: Kuvat)

"Niin, minä muistan mitä hän halusi: maata kokonaisen syysyön selällään kanervikossa ja katsella tähtiä ja kuunnella merta tarvitsematta sanoa sanaakaan. Mutta koskaan ei ollut aikaa ..." (Reilua peliä)

"Hän halusi pitää aamumaisemansa, nurmen yli vaeltamisen, vihreän veden maailman ja kevyet, leikkivät sanat, kaiken huolettoman joka teki hänet niin rauhalliseksi." ( Aurinkokaupunki)