Minna Maijalan Katri Valan elämäkerta Katri Vala Kulkuri & näkijä ( Otava 2021) on sekä koskettavaa että raskasta luettavaa. Muistin etukäteen, että Valan elämä oli aika surullista, mutta tuore elämäkerta osoittaa sen olleen epäinhimillisen uuvuttava. Muistamme jokainen Katri Valasta jotain: upeat, aistivoimaiset, näynomaiset runot, Tulenkantajat-ryhmän sekä tuberkuloosin, johon Katri Vala kuoli. Niin ja myös varmaan Valan pasifismin. Minna Maijala pyrkii omasta puolestaan tuomaan lisää särmää Valan kuvaan; uudistamaan hänestä tehtyä, ehkä turhan yksipuolistakin näkemystä. Tämän hän tekee esimerkiksi suhtautumalla kriittisesti aikalaiskertomuksiin ja kirjallisuudenhistorioihin, mikä on ansiokasta ja tekee oikeutta Katri Valalle. Jokainen aika luo omat kirjailijakuvansa.
Elämäkerran alussa Maijala kuvaa kahtiajakoisuutta, joka ilmeni Valan elämässä. Tämä tunsi voimakkaasti, että hänessä eli kaksi aivan eri persoonallisuutta: yksityishenkilö Karin Wadenström ja fiktiivinen Katri Vala, joka sai yhä enemmän tilaa. Alkuaikoina Valasta luotiin kuva jonkinlaisena eksotiikan papittarena, mikä tuntui hänestä vieraalta.
Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen osaan: Lapsuus (Aavistus), Nuoruus (Kuohu) ja Kypsyys (Voimakas, alistunut tyyneys). Katri Valan lapsuus oli onnellinen. Hänen äitinsä suku oli Muoniosta. Vaikka asuinpaikat elämässä vaihtelivat, Muonio merkitsi jatkuvuutta. Isä Robert Wadenström oli Etelä-Suomesta Muonioon saapunut apulaismetsänhoitaja, joka avioitui paikallisen Sandra-tytön kanssa. Karinin lisäksi he saivat kaksi poikaa, Erkin ja Niilon. Perhe muutti Porvoon jälkeen Ilomantsiin, jonka luonnonkauneus hurmasi Karinin (perheen kesken Katin). Ilomantsin aika oli perheelle onnen aikaa. Kati oli isänsä silmäterä. Tämän läsnäolo, opetukset ja keskustelut olivat tytölle tärkeitä. Robert-isä oli idealisti ja vastusti sortokauden toimia. Hän sai hermoromahduksen, joutui mielisairaalaan ja kuoli siellä keuhkokuumeeseen. Perhe muutti Porvooseen. Huoleton lapsuus oli lopussa.
Kouluikäisen Katri Valan suuri idoli oli Eino Leino. Hän alkoi itse kirjoittaa 11-vuotiaana luokkakaverinsa innostamana. Hänen ensimmäinen runonsa oli Tuuli ja koivu. Vala kirjoitti myös Pääskynen-lehteen. Elämä oli puutetta ja nöyryytystä. Koulusta joutui olemaan poissa, koska ainoat kengät piti viedä suutarille. Äiti ei osannut huolehtia raha-asioista. Jo nuoresta saakka Katri ja Erkki kantoivat yhdessä vastuun perheen elatuksesta. Kuusitoistavuotias Karin Wadenström kirjoitti pöytälaatikkoon Korven kuiskehia -runokokoelman. Runojen sävy oli melankolinen ja toivoton, mihin sisällissota saattoi vaikuttaa.
Seitsemäntoistavuotiaana Katri Vala hakeutui kotiopettajaksi Savoon. Hän alkoi lukea aktiivisesti koulunuorisolle suunnattua Nuori Voima -lehteä. Katri Valan arkistosta on löytynyt vihko, jonka alkusivulle on kirjoitettu Apilan kukka, v. 1920. Se sisältää kahdessa vaiheessa syntyneitä runoja, jotka edustavat keskeislyriikkaa, runon minän puhetta omakohtaisista kokemuksista ja havainnoista. Katri sai runojaan julki Nuori Voima -lehdessä, mikä vahvisti hänen runoilijaidentiteettiään. Myös hänen Erkki-veljensä kirjoitti ahkerasti. Maijalan Katri Vala -elämäkerta on elämäkerta myös Erkki Valasta. Hän kuljettaa sisarusten elämää koko ajan rinnakkain. Kotiopettajan työ oli ollut Katri Valalle antoisaa, ja hän päätti opiskella opettajaksi Heinolan kansakouluopettajaseminaarissa.
Opiskelutoveri tutustutti Valan kreivitär de Noailles'n teokseen Kummastuneet kasvot, jonka proosassa on samanlaisia aistisynestesioita ja personifikaatioita kuin Katri Valan myöhemmissä runoissa. Häneltä alkoi syntyä uusia runoja kokoelmaksi asti. Ystävä kehotti Valaa lähettämään kokoelmansa Helsingin Sanomien kriitikolle Anna-Maria Tallgrenille, jolta hän sai myönteistä palautetta. Vala siirtyi opettajaksi Vaajasaloon. Hän ystävystyi runoilija Elina Vaaran kanssa. He ovat Maijalan sanoin 1920-luvun uuden sukupolven keskeiset naiskirjailijat, ainoat, jotka kirjallisuudenhistorioissa mainitaan ajan runsaan mieskirjailijoiden joukon keskellä. Kulttuurilehti Ultraan tutustuminen vahvisti Valan ominaisluonnetta vapaamittaisen ja ekspressionistisen runouden luojana. Hän luki Edith Södergranin runoja ja imi vaikutteita. Koska Vala oli kotitautaustaltaan kaksikielinen, ruotsiksi lukeminen ei tuottanut vaikeuksia.
Nuori Olavi Paavolainen mieltyi Katri Valan runoihin ja ystävystyi tämän kanssa. Maijalan mukaan Paavolainen alkoi ohjata Valaa kohti omia päämääriään kohti kysymättä Valan mielipidettä. Valaa kiinnosti löytää samanhenkisiä runoilijoita, vaikka hänellä oli jo oma mieli ja oma kehityksensä. Paavolainen piti itseään Katri Valan kultivoijana. Hän halusi luoda tästä maailmannaisen. Olavi Paavolaisen vaikutus alkoi Maijalan mukaan näkyä myös Katri Valan runoudessa, josta alkoivat karsiutua rehevät ja aistivoimaiset luontorunot. Niiden tilalle syntyi itämaisia, eksoottisia näkyjä ja kuvitelmia kaukaisista paratiiseista: Taj Mahal, Tahiti, Etiopia.
Maijala kuvaa paljon myös Tulenkantajat-ryhmittymää. Hänen mukaansa viime aikoina on alettu ymmärtää, että pitkään vallalla ollut käsitys tulenkantajista on myytti, kiistanalainen ja pitkälti jälkeen päin rakennettu kertomus, jonka ristiriitainen syntyprosessi on unohtunut matkan varrella. On alettu ihmetellä, miksi Erkki Vala on jätetty sivuun tulenkantajien kertomuksesta, vaikka juuri hän muotoili mielikuvia tulenkantajuudesta toimimalla päätoimittajana ensin NVL:n Tulenkantajat-albumeissa, sitten Tulenkantajat-lehdessä 1928-1930 sekä toimimalla vuonna 1928 perustetun Tulenkantajain Seuran puheenjohtajana ja uuden Tulenkantajat-lehden päätoimittajana 1932-1937.
Katri Vala elätti koko elämänsä Erkki-veljensä kanssa äitiään ja sairasta pikkuveljeä, jotka myös asuivat hänen luonaan. 24-vuotiaana hän muutti Ilomantsiin opettajaksi. Maijalan mukaan vastuuntunto, arki, huolet läheisistä pitivät Valaa otteessaan niin, ettei hän voinut heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. 1928 Valalla diagnosoitiin tuberkuloosi, ja hän paranteli itseään Ruoveden parantolassa. Paavolainen hankki Valalle apurahan Pariisiin ja Ranskan Rivieralle, jonne hän lähti ystävien kanssa parantolasta päästyään. Sairaus ei kuitenkaan hellittänyt, koska tehokasta parannuskeinoa ei ollut. Vala joutui koko loppuelämänsä viettämään erimittaisia jaksoja eri parantoloissa. Huolimatta sairaudestaan Vala seurusteli ja avioitui vuonna 1930 Armas Heikelin kanssa. He asettuivat Helsinkiin asumaan.
Heikel oli vasemmistolainen aktivisti, ja hänen ja Katri Valan poliittisuus voimistui 1930-luvun alussa, mikä oli Maijalan mukaan osin ajan ilmiö. Ajan henki rakensi vastakkainasettelua ja vaati ottamaan kantaa. Katri Valan työ 1930-luvulla painottui lehtikirjoituksiin: kannanottoihin, arvosteluihin, pakinoihin. Pariskunnan ensimmäinen lapsi kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä ja toinen lapsi syntyi sairaana. Ulkopuolisuuden tunne kalvoi Maijalan mukaan Katri Valaa. Työläiset eivät ottaneet hänen runouttaan omakseen, eikä hän saanut apurahoja. Lopulta hän otti opettajanpaikan Lauritsalasta. Kun talvisota puhkesi, Vala pakeni Mauri-poikansa kanssa Muonioon. Tuolta ajalta säilyneessä päiväkirjassa Vala vastusti sotaa ihannoivaa puhetta tuomalla sen rinnalle sodan arkisen konkretian, kuoleman, menetykset, tuskan ja turvattomuuden kuten oli tehnyt lehtikirjoituksissaan aiemmin.
Katri Valan viides runokokoelma Pesäpuu palaa ilmestyi sodan keskellä 1942. Sitä on Maijalan sanoin vaikea olla lukematta Valan kirjallisena testamenttina. Monet runoista tuntuvat puhuvan Valan omasta lohduttomasta tilanteesta ja ymmärryksestä, että taistelu olisi pian lopussa. Toivo pilkahtaa esiin niissä runoissa, joissa Vala kuvaa lapsia. Ruotsalaiset kirjailijat järjestivät Valalle parantolapaikan ja tahtoivat hänet turvaan sodan keskeltä. Ruotsissa asuva ystävä otti huolehtiakseen Mauri-pojasta. 28. toukokuuta 1944 Katri Vala kuoli Ruotsissa.
Vuosi hänen kuolemastaan Olavi Paavolainen järjesti Helsingissä valtion maksaman muistotilaisuuden, jonka jälkeen uurna kuljetettiin juhlallisessa saattueessa Hämeentietä pitkin Sörnäisiin, jossa se laskettiin Marjatanmäen kätköön. Samalla Valan myytti Maijalan mukaan lokalisoitiin juuri Sörnäisten Marjatanmäelle, paikkaan, jossa Vala oli asunut vain puolitoista vuotta. Näin Katri Valan tarinasta alkoi painottua yksipuolisesti kuva vähäosaisten ja työväen puolestapuhujana ja itsekin köyhyydestä kärsineenä. Vala muuttui yksiulotteiseksi ja lakkasi olemasta ihminen, inhimillinen olento kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänestä tuli symboli ja esikuva, mitä roolia hän oli itse ahdistuneena kavahtanut 1920-luvun nuoren runouden huuman keskellä.