Matkakirjeitä

 Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on hyvää hoitoa kaamos- ja korona-ajan krooniseen matkakuumeeseen.  Olen lukenut heiltä aiemmin pari vuotta sitten ilmestyneen Puutarhakirjeitä, joka sisälsi puutarhanhoitoon ja kasvamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Ihastuin siihen, samoin kuin tähän uuteen teokseen. Heino ja Wallin ovat tulleet tutuiksi runoilijoina, ja runollista on myös heidän proosansa. 

    Matkakirjeitä sisältää kymmenen kirjettä, viisi kummaltakin. Kirjeenvaihto, miten ihanan vanhanaikaista, oikein sielulle tekee hyvää lukea heidän matkantekoa koskevia havaintojaan ja syvällisiä mietteitään. Olen itse aikoinani ollut aktiivinen kirjeiden kirjoittaja, niin kuin kai useimmat viime vuosituhannella syntyneistä. Heino ja Wallin matkaavat (siis erikseen) residenssiin Firenzeen ja Hailuotoon, suvun jäljille Viipuriin ja Sortavalaan, Valenciaan, Nizzaan, Tarttoon ja Lyypekkiin, mutta pysyvät myös kotimaisemissa, Ylöjärvellä ja Porvoossa. Osaan paikoista he lentävät ja tuntevat siitä huonoa omaatuntoa, osaan matkustavat junalla ja laivalla. Matkakumppaneitakin on, jollei fyysisiä niin ainakin muita kirjailijoita kirjojen muodossa.

  Tekijät pohtivat, mitä perillä oleminen tarkoittaa:

"... onko se pysähtymistä vai jo uuden suunnan hakemista, pohjimmiltaan hidasta (sykäys sykäykseltä) kurotusta kohti. Entä minne me kaipaamme, kun kaipaamme perille? Ja jos pääsemme perille, kuinka kauan viivymme ennen kuin mielessä siintää uusi toive? -- saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonointia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkellisesti saa työntää sivuun tottumuksen." (Wallin)

  Ajattelua herättää, ohjaako kirjoittaminen havaintoja:

" -- keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?  Vai vastako tietoisuus kirjaamisen mahdollisuudesta päästää minut mukaan tapahtumiseen ja valpastuttaa aistini? Silloinko maailma vasta ulottuu sinne missä hengitän? - - Että kirjaaminen ei olekaan keskeytys vaan pysähdys nimeämisen tilaan, jossa jokin pelastuu. Kenties unohdukselta, ohituksilta ja sivuutuksilta; sokeudelta, loputtomalta sokeudeltamme."  (Heino)

    Joskus kirkosta tai kapealta kujalta löytää tunteen jostain kätketystä:

  "Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta tai metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa. Silloin hiljaisuus on erilaista kuin metsässä tai pelloilla. Siihen rakentuu muiden ihmisten ja sukupolvien läsnäolo, joka tihentää yksityisen (ja yksinäisyydenkin) kokemuksen, mutta samalla avartaa sen niin, että löytyy inhimillinen yhteys." (Wallin)

  Kirjoittamisessa ja matkanteossa on jotain samaa, kun kuljetaan "kohti outouden kokemusta, etäämmälle siitä tietämisestä, joka hallitsee arjessa." (Wallin) "Sillä emmekö me kirjoittaessakin etsi juuri niitä vilauksia, kun tuttu ja tuntematon alkavat kerrostua ja kuultaa toistensa läpi? Emmekö hetkeä, jossa oman elämämme läpäisee (ja välillä kipeästikin lävistää) laajempi, vielä tuntematon kehä? Etsimme taustasta siilautuvaa. -- Mahdollisuus altistua tuolle (arjen ympyrän) keskelle jäävälle tyhjälle tilalle kenties kutsuukin minua aina uudelle matkalle. Ehkä siinä piilee myös paikattoman paikka kuvittelulle, rinnakkaisille tarinoille; jos olisikin näin, jos elämä olisikin tätä?" (Heino)

  Välillä hitaudellekin löytyy tilaa:

  "Hitaus houkuttelee luomaan uusia merkityksiä ja rakentaa sellaista säikeistä verkostoa, joka vaatii syntyäkseen tapahtumattomuutta ja pakottomuutta. Ehkä viriää jopa jokin uusi intensiteetti. Silloin en enää havaitse ulkopuolelta ja ulkopuolisena, vaan olen osa havaintoa. En pinnistä ymmärtääkseni, vaan annan ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti. Ei ohimennen, vaan tässä. " (Wallin)

  Korona on löytänyt tähänkin kirjaan. Jälkikirjeissä Heino toteaa maaliskuun lopussa päivätyssä kirjeessään, että tuntuu kuin elettäisiin toista aikakautta. "Kuin meneillään olisi  valtaisa metamorfoosi, jossa olemme palautumassa / pelkistymässä peruselementtiimme fyysisiksi haavoittuvaisiksi olennoiksi ruumiimme rajojen piirtyessä yhä selvemmin esiin. -- Nyt matka näyttää litteältä kaksiulotteiselta kuvalta, samanlaiselta kuin nuo jääkaapin kyljessä killuvat, matkoilta ostamani magneetit. Mutta milloin, matkustinko minä joskus?"

Ja Wallin: "Ovatko matkoilla kirjoittamamme kirjeet muuttuneetkin muistiinpanoiksi ajasta, jonne ei ole enää paluuta vai kuljemmeko vielä joskus samankaltaisessa luottavaisuudessa kuin ennen?  Tietoisina kyllä uhkakuvista, mutta jollakin kummallisella tavalla ja täysin järjenvastaisesti omaan haavoittuvuuteemme uskoen. Millä tavalla ymmärrämme turvallisuuden ja turvattomuuden huojuvat käsitteet sen jälkeen, kun nämäkin sanat ovat kääntyneet merkinnöiksi menneestä, unohdukseksi - ja uudeksi muutokseksi?"

Nämä ajatukset lukija jakaa. Vaikka rokote on tulossa ja voimme kenties palata "normaaliin", kuinka kauan kestää, ennen kuin voimme tuntea olomme turvalliseksi ja uskaltautua taas matkaan?

Hymyn salaisuus

Krista Launosen teos Hymyn salaisuus on sekä sairaskertomus että taidehistoriallinen tutkimus maalaustaiteen hymyistä. Olen lukenut Launoselta aiemmin Ofelian surun, joka kertoi Millaisin kuuluisasta Ofelia-maalauksesta mutta myös Launosen sisaren kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta. Launonen on taitava yhdistäessään henkilökohtaisia kokemuksiaan taidehistorian tuntemukseensa. Syöpähoidoista ja kivuista oli ajoittain raskasta lukea, mutta Launonen ei ole halunnut kaunistella mitään. Lukija kunnioittaa hänen rehellisyyttään ja iloitsee, kun valoisampi ja kevyempi aika vihdoin koittaa, vaikka parantumattomaan syöpään ei olekaan hoitokeinoa.

  Launonen aloittaa kirjansa ennen syöpädiagnoosia. Taiteesta ja sen tutkimisesta, elämänilon etsimisestä,   tulee lopulta eräänlainen pelastusrengas, jonka avulla hän pysyy elämässä kiinni, vaikka se on vaikeaa. Launonen huomaa, ettei maalaustaide sisällä kovinkaan paljon hymyileviä ihmisiä. Taide on pääosin vakavaa. Hymy on Launosen mukaan ollut vuosituhansia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta.  Hymyileminen suu auki, niin että hampaat näkyvät, on amerikkalainen ilmiö ja yleistyi vasta mainonnassa, joka keskittyi positiivisuuteen.

  Launonen puhuu teoksensa alussa katseesta: siitä, kuka katsoo ja miten, miten katse tulkitaan, miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Vuosisatoja taiteen historiaa on dominoinut valkoisen länsimaisen heteromiehen katse. Vasta 1970-luvun jälkeen sen rinnalle on alkanut nousta naisten ja naistutkijoiden katse, feministinen tulkinta, naisena olemisen kokemuksen esiintuominen ja erilaisten vähemmistöryhmien näkemys ja kokemus, Launonen kirjoittaa.  Hän tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että katse on aina subjektiivinen: tutkijan tulkintaa, joka rakentuu olemassa olevan päälle.

  Taidematkalleen Launonen ottaa viisi hymyteosta ja useita taidehistorioitsijoita. Ensimmäiseksi hän valitsee veistoksen, joka kuvaa lähekkäin lepäävää, onnellisesti hymyilevää etruskipariskuntaa, toinen on hymyilevä Buddha. Kolmatta ei voi ohittaa, sillä se on maailman kuuluisin hymy: Mona Lisan hymy. Neljäs on ranskalaisen naistaiteilijan Elisabeth Vigée Le Brun'n maalaus ja viides John Singer Sargentin teos.  Launonen maalaa kaikista myös oman versionsa. Näistä ja alkuperäisistä on kirjassa värikuvat.

  Etruskeja on tavattu kutsua elämäniloisiksi. Heistä on kirjoittanut mm. Mika Waltari romaanissaan Turms, kuolematon. Etruskit olivat ensimmäisten joukossa tekemässä yhä säilyneitä selkeitä hymykuvia. Tunnetuimpia niistä on nimeltään Pariskunnan sarkofagi. Launonen kertoo valinneensa tämän teoksen siksi, että se on hänelle ideaalin parisuhteen täydellinen kuvaus. Sarkofagi kuvaa läheisyyttä, toisen tukemista, luottamusta ja lujaa kumppanuutta. Launonen lainaa historian professori Christopher Smithiä, joka kirjoittaa, ettei etruskitaiteesta aina ota selvää, milloin todellisuus vaihtuu kuvitteluun: "On vaikea sanoa, onko kuviin tallennettu todellisia juhlia, elämän kohokohtia ja aitoja rakastelukohtauksia vai kuoleman jälkeistä, mielikuvituksellista ilonpitoa."

  Launonen sanoo oppineensa etruskeilta mm., että sopivasti älyä, runsaasti rohkeutta ja tinkimätön halu tehdä oikein ovat riittävät elämäneväät. Loppu on kiinni siitä, miten elämästään päättää nauttia.

  Buddhan hymy on Launosen mielestä salaperäinen, sisäänpäin kääntynyt ja mietteliäs. Hän uskoo, että buddhalaisuus voi häntä auttaa sairauden ja kuoleman käsittelyssä. Launosen valitsema Buddha-patsas on esillä Victoria and Albert Museumissa Lontoossa. Patsaasta Launonen kirjoittaa: "On ihmeellistä, miten taidokkaasti herkkyys, sisäinen rauha ja pyhyys on saatu tallennettua kipsiin." Sen tekijästä ei ole tietoa, mutta vastaavat patsaat tehtiin luostareissa, joten Launonen arvelee, että joku buddhalainen munkki on luonut sen.  Buddhalta hän kertoo oppineensa esimerkiksi, että elämä tulisi elää niin, ettei siinä ole mitään kaduttavaa ja jokaisen pitää itse löytää oma totuutensa.

  Mona Lisan tekijästä Leonardo da Vincistä Launonen kirjoittaa mm.,  että tämä oli hidas ja jätti usein työnsä kesken. Maalaaminen ei ollut hänelle vaivatonta, ja hänen oli vaikea keskittyä. Hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Da Vincin elämän aikana hänen onnistuneimpia ja ihailluimpia töitään olivat rikkaiden merkkimiesten suuriin juhliin tehdyt koristeet, näyttävät maalaukset ja lavasteet.

  Mona Lisa on tilaustyö, jonka tekemiseen meni neljä vuotta. Maalauksen valmistuttua da Vinci ei koskaan luovuttanut sitä tilaajalle, vaan se kulki hänen mukanaan kaupungista ja maasta toiseen hänen elämänsä loppuun asti. Mona Lisa -maalauksessa da Vinci (tai Leonardo, kuten Launonen taiteilijaa kutsuu) käytti sfumato-tekniikkaa, joka tarkoittaa valohämyä, savusumua, maalaamalla saavutettua hämärää ja sumuista vaikutelmaa. Tämän tekniikan käyttö luo Launosen mukaan Lisalle ilmeen, jota on vaikea tulkita: "Hymyilevätkö silmät? Hymyilevätkö molemmat suupielet vai vain toinen? Mitä nainen ajattelee? Miksi hän hymyilee?" Muotokuva onnistuu olemaan sekä hyväntahtoinen että kiusoitteleva, pikkuisen jopa ivallinen, mikä johtuu tietenkin Lisan hymystä, joka on arvoituksellinen.

  Launonen sanoo oppineensa Leonardolta mm., että kannattaa kokeilla, ihmetellä, pohtia ja olla utelias. Keskeneräisyys on voima, joka mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samastuttavan.

Neljäs taidemaalaus on Elisabeth Vigée Le Brun'n  Omakuva, joka on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä.  Näin Launonen kuvaa maalausta: "Vaaleanruskeiden silmien katse on kirkas ja valpas. Suu on aavistuksen auki niin, että rivi helmenvalkoisia hampaita näkyy huulten raosta. Nainen hymyilee. Mutta sitten hymy livistää. Läheltä katsottuna näyttää, että hymy hyytyy. Mutta kun astuu askeleen kauemmaksi, hymy palaa kasvoille."  Elisabethilla oli hyvin läheiset välit lähes kaikkiin Euroopan hoveihin. Hän maalasi urallaan kuninkaallisia ja aatelisia ja ystävystyi mm. Marie Antoinetten kanssa.

  

  Hymyt ilmestyivät Elisabethin kuviin 1780-luvulla, Launonen kirjoittaa. Luonnollisesta ja vapautuneesta hymystä tuli hänen tavaramerkkinsä. Vasta 1980-luvun jälkeen Elisabethin töitä on alettu arvostaa. Häntä on kutsuttu 1700-luvun lopun hienoimmaksi koloristiksi. Elisabethilta Launonen kertoo oppineensa: muista aina ja kaikissa tilanteissa nähdä huumoria ja keveyttä. Älä välitä, vaikka muut epäilisivät kykyjäsi tai varastaisivat ideasi. Usko itseesi ja vähitellen muutkin uskovat.

  Viides hymymaalaus on John Singer Sargentin vuodelta 1901 oleva Ena and Betty, Daughters of Mr and Mrs Asher Wertheimer, joka on esillä Lontoon Tate Britain -museossa. Näin Launonen kuvaa teosta: "Öljyvärimaalaus erottuu kaikista tuskaa, surua ja murhetta kuvaavista teoksista Tate Britainin seinillä. Enan ja Bettyn kuvassa on railakasta eloisuutta ja huoletonta iloa. Siitä välittyy elämän vitaalisuus. Se tuntuu laajentuvan ja pursuavan maalauksen reunojen yli ja tulvivan ulos taulusta päälleni. Enan ja Bettyn riemu tarttuu." Sargent kuvasi Launosen mukaan naisia empaattisesti, arvostavasti ja lempeästi. Hymy tarkoitti vapautumista, uskallusta ja sellaista iloa, jota ei aina katsottu hyvällä. Sargentilta Launonen sanoo oppineensa: elämänilo syntyy intohimoisesta tekemisestä. Tee sitä, mistä nautit. Nauti siitä koko sydämelläsi.