Nyt niitä taas sai! Uutuuskirjoja kirjastosta eli ihania, sykähdyttäviä lukuelämyksiä! Aloitin Tiina Lehikoisen Kukkien kapina (Yökertomuksia) -nimisellä teoksella, joka sisältää proosarunojen kaltaisia tarinoita saduista ja kukista. Niiden tyyli on hyvin runollinen ja kieli taivaallisen kaunista. Kukat, sadut, runot - tästä kombinaatiosta ei voi syntyä taitavan kirjoittajan käsissä muuta kuin hurmaavaa jälkeä. Kokoelma on kuin tuoksuhernekimppu, jonka haistelemisesta ei voi saada kyllikseen. Onnellistuttava kirja!
Philip Teirin romaani Neitsytpolku (suomentanut Jaana Nikula) on tyyliltään hillitty. Siinä on sellaista kätkettyä kauneutta, joka tuo mieleen valkoisen orkidean tai lumikellon. Aiheena on rakastuminen ja avioero ja näiden vaikutukset. Tyyli on etäännytettyä; intohimoisista ja dramaattisistakin tunteista kirjoitetaan analyyttisesti. Aistit ovat keskeisessä osassa: näkö- ja tuntoaistien kautta saadut havainnot ovat myönteisiä, kuuloaistimukset merkitsevät kärsimystä. Lumen kuvaus on poikkeuksellisen kaunista ja vertautuu rakkauteen.
Rachel Cuskin Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) on tyyliltään liaani, joka kaappaa lukijan tiukkaan otteeseen eikä päästä irti. Romaanin päähenkilö (jo trilogian aikaisemmista teoksista tuttu kirjailija) matkustaa kirjailijakonferenssiin, jossa tapaa paljon ihmisiä. Nämä avautuvat kirjailijalle pitkillä monologeillaan, jotka ovat filosofisia pohdintoja naisen ja miehen suhteesta, lastenkasvatuksesta, avioerosta, kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Kaikki on mielenkiintoista, tyyli virtaavaa, ja lukija rakastaa kaapattuna olemista. Rachel Cuskin tyyli on voimaannuttava; tekee mieli ruveta kirjoittamaan samalla tavalla.
Mari Mörön Kukkasillaan-kirja on jokaisen puutarhurin must-kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Kukkanuottasilla-teokselle. Mörö on taitava kirjoittaja, ja hänen valokuvansa kauniita ja herkkiä. Kirja sisältää viihdyttäviä tarinoita puutarhoista, pihoista, puistoista ja kasvitarhoista. Motoksi voisi valita kirjailijan oivalluksen: " Puutarhurista tulee kauneuden toimihenkilö. Työnjohto eli toivo ja aika ottavat kyllä vastaan myös tilauksia, mutta valituksia ei voi tehdä."
Viihdyttävä oli myös Eppu Nuotion cozy mystery Elämänlanka eli Ellen Lähteen tutkimuksia. Aiemmatkin kirjat (Myrkkykeiso ja Anopinhammas) on nimetty kasvien mukaan. Elämänlanka on uusimmassa dekkarissa elokuvan nimi, jonka pääosan esittäjiksi ohjaaja Johannes Svärd on valinnut molemmat vaimonsa eli ex-vaimo Elken ja nykyisen Ainon. Elokuva samoin kuin todellisuus on hurja kolmiodraama, joiden kuvioita Ellen selvittelee. Mutta kuka on ahnas ja ympärille kietoutuva elämänlanka?
Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Haavikkoa on Novaliksen sininen kukka, jota sankari jahtaa vaan ei saavuta. Melender mainitsee kokoelmansa alussa, että hänellä on esseistinä kolme tärkeää sääntöä. On kirjoitettava asioista, joilta ei saa rauhaa, on aloitettava esseen kirjoittaminen ennen kuin tietää, mitä aikoo asiasta sanoa, ja tarpeen tullen on eksyttävä harhapoluille, koska se voi paljastaa jotain uutta. Melenderin esseet (itse hän kutsuu niitä muistelmaesseiksi) käsittelevät nuoruuden uskonnollista ja poliittista etsimistä, toivoa ja kuolemaan suhtautumista, työn merkitystä, ahdasta maskuliinisuutta, klassikoita ja nykykirjallisuuden helmiä sekä Paavo Haavikkoa. Haavikon runoista hän kirjoittaa: " Välillä Haavikon säkeet auttavat minua jäntevöittämään arkiajatteluani, välillä sanallistamaan maailmansuhdettani, mutta enimmäkseen ne vain tuovat tekstuaalisia ilon pilkahduksia monotonisen mielenkohinan keskelle." Melender on humanisti, ja hänen esseilleen sävyjä tuovat huumori, ironia ja satiirinen terävyyskin.
Monika Luukkosen tietokirja Buddhan hipaisu (Harjoituksia hereilläoloon) on lootus, henkisyyden ja valaistumisen vertauskuva. Kirja tutustuttaa idän meditaatiomuotoihin, selkeästi ja käytännönläheisesti. Siinä oli paljon tuttua mutta myös uutta tietoa. Luukkonen esittelee mm. maitrin eli metta-meditaation (itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on), samathan (mieltä rauhoittavan meditaatioharjoituksen), vipassanan (opitaan katsomaan tilannetta ja tunteita kauempaa), tiibetiläiset tonglenin (tarkoittaa lähettämistä ja vastaanottamista) ja lojong-ajatelmat, japanilaisen Naikan-itsereflektion, shabutsun eli Buddhan kuvien maalaamisen sekä japanilaisen kalligrafian ja sumi-e-maalaamisen. Huh, aikamoinen runsaudensarvi mutta todella kiinnostava. Ennen kaikkea pidin Buddhan hipaisun suomalaisesta näkökulmasta ja maanläheisyydestä. Aika mainioilta kuulostavat harjoitukset Lyhyt seisontameditaatio kotioven ulkopuolella/parvekkeella ja Lyhyt odotan-autossa-meditaatio.
lauantai 16. toukokuuta 2020
perjantai 1. toukokuuta 2020
Lempeää valokuvausta
Johanna Tanskan ja Juha Tanskan kirja Lempeä linssi (Valokuvaus tienä läsnäoloon, kustantajana Kirjapaja) on ihana, runsas, inspiroiva ja filosofinen kirja. Tekijät ovat aviopari, jonka kolme aiempaa kirjaa (Silitä kissaa - Hengellisiä harjoituksia hengästyneille, Talo minussa, minä talossa - Meditatiivinen sisustuskirja ja Alussa oli puutarha - Viisaus kasvaa maasta) olen myös lukenut ja joita voin lämpimästi suositella. Ne ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikki.
Lempeä linssi -kirjaa kuvataan takakannessa ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi kontemplatiivisesta ja meditatiivisesta valokuvauksesta. Kirja johdattaa lukijan hiljaisuuden ja tarkkaavaisuuden polulle, ja käytännön harjoitukset saavat katsomaan itseä, toista ihmistä ja ympäristöä uudella tavalla. Useasti otetaan myös kynä ja paperi avuksi; mikäs sen mukavampaa. Jotkut tehtävät ovat niin koskettavia ja syvää luotaavia, että pohdin niitä vieläkin.
Lempeä linssi rohkaisee kuuntelemaan omia tunteita ja tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaa. Katseleminen avaa myös muut aistit kokonaisvaltaisesti todellisuudelle. Kun kuvat saavat alkunsa läsnä olevasta viipymisestä hetkessä ja tilassa, ne tavoittavat mielen syvimpiä kerroksia ja avaavat ikkunan arkikokemusta syvemmälle. Todellisuuden rauhallinen, kärsivällinen havainnointi voi johtaa myös sen aiempaa syvempään kokemiseen.
Tekijät lainaavat Howard Zehriä, jonka mukaan valokuvaa ei oteta, vaan se vastaanotetaan. Valokuvaaminen haastaa kaavamaisia mielikuvia, ja sen tulisi olla avoin salaisuudelle, mysteerille. Kun malttaa pysähtyä arjen keskellä hetkeksi ja avata silmänsä ja katsoa, ei jää löytämisen ja oivaltamisen iloa vaille. On opittava katsomaan tavanomaisen tuolle puolen. On katsottava kuin lapsi, uteliaasti ja säännöistä piittaamattomasti, vailla ennakkovaatimuksia. Toisenlaisen katsomisen tavan opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ei voi pakottaa todellisuutta paljastamaan syvempiä merkityksiä ja yhteyksiä. Voi ainoastaan pyrkiä avartamaan vastaanottavaa tilaa mielessään niin, että vapaaseen tilaan voi tulla jotakin.
Itselleni kirjoitettu sana tulee kyllä ennen valokuvausta. Pyrin aina sanallistamaan kaiken, analysoimaan ehkä turhankin paljon. Lempeä linssi -teos selittää, miten ottamamme valokuvat tuntuvat tavoittavan mielessämme toisinaan sellaista, mille ei ole vielä sanoja. Tärkeät kuvat riittävät itsessään, ilman välittömiä sanojakin, koskettamaan mielessä sitä, mikä on sillä hetkellä tärkeää. Joskus kuvaan kätkeytyville merkityksille löytyy sanallinen selitys vasta myöhemmin. Kontemplatiivisen valokuvauksen tarkoitus on opetella pysähtymistä, jonka päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä tai omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella tai antaa havainnoille nimiä tai tulkintoja. Heijastamme ulkoiseen sitä, mikä on itsessä vielä ilman sanoja.
Kontemplatiivinen valokuvaaminen muistuttaa kirjoittajien mukaan osin pohdiskelevan päiväkirjan kirjoittamista. Huomio on paitsi kuvaamisessa myös kuvien herättämissä mielleyhtymissä, tunteissa ja ajatuksissa sekä sanojen löytämisessä niille.
Kirjan harjoituksia ovat mm. varhaisimman lapsuusmuiston tavoittaminen, valon ja varjon havainnoiminen, valokuvioiden ja symbolisten ja metaforisten kuvien kuvaaminen, arjen asetelmat, uusia oivalluksia tutusta, kuvapäiväkirja yhdestä huoneesta, kiitollisuuspäiväkirja valokuvaten, avainkuva, yksityiskohtien löytäminen, kuormittavista asioista luopuminen, oman suvun metakertomuksen löytäminen, oma itse kolmekerroksisena talona, roolieni historia, ihmettely, hauras kohtani, oman elämänkatsomuksen symboli arjessa, kuva ohuesta paikasta (paikasta jossa raja taivaan ja maan välillä on erityisen ohut).
Lempeä linssi -teoksessa lainataan runoilijoita, filosofeja, tutkijoita ja mm. kirjailija ja trappistimunkki Thomas Mertonia, joka on itsellenikin läheinen. Myös ns. systeemistä ajattelua arvostetaan. Systeemisyyden näkökulmasta jokainen ihminen on vain pieni osa yksilöä paljon laajempaa ihmisyhteisön muodostamaa järjestelmää. Perheen, suvun, yhteiskunnan ja ihmiskunnan jäsenyyden lisäksi olemme osa laajempaa ekologista systeemiä, jossa kytkeydymme monin sidoksin maapallon elonkehään ja muihin eliöihin. Kirjan viimeisessä luvussa tarkastellaan valokuvauksen mahdollisuuksia tutkia kysymystä transsendenssista eli fyysisten aistien havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä ja kokemuksia.
Olen muuten tällä hetkellä valokuvauksen verkkokurssilla, jonka nimi on Fotojoogaa mielelle. Kurssin ohjaa Tuula Ahde. Tätäkin kurssia voisi kutsua lempeäksi valokuvaukseksi, koska tarkoitus on olla lempeä itseään kohtaan ja esimerkiksi valokuvata siinä tunnetilassa, jossa kulloinkin on - ei tarvitse odottaa parempaa päivää tai aikaa vaan tarkastellaan, miten tunnetila tai olotila kulloinkin näkyy valokuvassa. Tehtäviä voi tehdä itselle sopivalla tavalla, kevyesti tai perusteellisesti paneutuen ja pohdiskellen. Miksi nimi fotojooga? Tuula Ahde lainaa valokuvaaja Trey Ratcliffiä: "Kuvaamiseen uppoutuminen ja sen myötä syntyvä tietoisen läsnäolon kokemus on parhaimmillaan verrattavissa joogaan tai meditaatioon." Pyrkimyksenä on tehdä tunnekuvamatka, jolla pyritään etsimään, tunnistamaan, kuvittamaan ja sanoittamaan itsessä herääviä tunteita valokuvien ja kuvaamisen kautta. Aivan ihana ja oivalluksia herättävä kurssi!
Lempeä linssi -kirjaa kuvataan takakannessa ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi kontemplatiivisesta ja meditatiivisesta valokuvauksesta. Kirja johdattaa lukijan hiljaisuuden ja tarkkaavaisuuden polulle, ja käytännön harjoitukset saavat katsomaan itseä, toista ihmistä ja ympäristöä uudella tavalla. Useasti otetaan myös kynä ja paperi avuksi; mikäs sen mukavampaa. Jotkut tehtävät ovat niin koskettavia ja syvää luotaavia, että pohdin niitä vieläkin.
Lempeä linssi rohkaisee kuuntelemaan omia tunteita ja tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaa. Katseleminen avaa myös muut aistit kokonaisvaltaisesti todellisuudelle. Kun kuvat saavat alkunsa läsnä olevasta viipymisestä hetkessä ja tilassa, ne tavoittavat mielen syvimpiä kerroksia ja avaavat ikkunan arkikokemusta syvemmälle. Todellisuuden rauhallinen, kärsivällinen havainnointi voi johtaa myös sen aiempaa syvempään kokemiseen.
Tekijät lainaavat Howard Zehriä, jonka mukaan valokuvaa ei oteta, vaan se vastaanotetaan. Valokuvaaminen haastaa kaavamaisia mielikuvia, ja sen tulisi olla avoin salaisuudelle, mysteerille. Kun malttaa pysähtyä arjen keskellä hetkeksi ja avata silmänsä ja katsoa, ei jää löytämisen ja oivaltamisen iloa vaille. On opittava katsomaan tavanomaisen tuolle puolen. On katsottava kuin lapsi, uteliaasti ja säännöistä piittaamattomasti, vailla ennakkovaatimuksia. Toisenlaisen katsomisen tavan opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ei voi pakottaa todellisuutta paljastamaan syvempiä merkityksiä ja yhteyksiä. Voi ainoastaan pyrkiä avartamaan vastaanottavaa tilaa mielessään niin, että vapaaseen tilaan voi tulla jotakin.
Itselleni kirjoitettu sana tulee kyllä ennen valokuvausta. Pyrin aina sanallistamaan kaiken, analysoimaan ehkä turhankin paljon. Lempeä linssi -teos selittää, miten ottamamme valokuvat tuntuvat tavoittavan mielessämme toisinaan sellaista, mille ei ole vielä sanoja. Tärkeät kuvat riittävät itsessään, ilman välittömiä sanojakin, koskettamaan mielessä sitä, mikä on sillä hetkellä tärkeää. Joskus kuvaan kätkeytyville merkityksille löytyy sanallinen selitys vasta myöhemmin. Kontemplatiivisen valokuvauksen tarkoitus on opetella pysähtymistä, jonka päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä tai omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella tai antaa havainnoille nimiä tai tulkintoja. Heijastamme ulkoiseen sitä, mikä on itsessä vielä ilman sanoja.
Kontemplatiivinen valokuvaaminen muistuttaa kirjoittajien mukaan osin pohdiskelevan päiväkirjan kirjoittamista. Huomio on paitsi kuvaamisessa myös kuvien herättämissä mielleyhtymissä, tunteissa ja ajatuksissa sekä sanojen löytämisessä niille.
Kirjan harjoituksia ovat mm. varhaisimman lapsuusmuiston tavoittaminen, valon ja varjon havainnoiminen, valokuvioiden ja symbolisten ja metaforisten kuvien kuvaaminen, arjen asetelmat, uusia oivalluksia tutusta, kuvapäiväkirja yhdestä huoneesta, kiitollisuuspäiväkirja valokuvaten, avainkuva, yksityiskohtien löytäminen, kuormittavista asioista luopuminen, oman suvun metakertomuksen löytäminen, oma itse kolmekerroksisena talona, roolieni historia, ihmettely, hauras kohtani, oman elämänkatsomuksen symboli arjessa, kuva ohuesta paikasta (paikasta jossa raja taivaan ja maan välillä on erityisen ohut).
Lempeä linssi -teoksessa lainataan runoilijoita, filosofeja, tutkijoita ja mm. kirjailija ja trappistimunkki Thomas Mertonia, joka on itsellenikin läheinen. Myös ns. systeemistä ajattelua arvostetaan. Systeemisyyden näkökulmasta jokainen ihminen on vain pieni osa yksilöä paljon laajempaa ihmisyhteisön muodostamaa järjestelmää. Perheen, suvun, yhteiskunnan ja ihmiskunnan jäsenyyden lisäksi olemme osa laajempaa ekologista systeemiä, jossa kytkeydymme monin sidoksin maapallon elonkehään ja muihin eliöihin. Kirjan viimeisessä luvussa tarkastellaan valokuvauksen mahdollisuuksia tutkia kysymystä transsendenssista eli fyysisten aistien havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä ja kokemuksia.
Olen muuten tällä hetkellä valokuvauksen verkkokurssilla, jonka nimi on Fotojoogaa mielelle. Kurssin ohjaa Tuula Ahde. Tätäkin kurssia voisi kutsua lempeäksi valokuvaukseksi, koska tarkoitus on olla lempeä itseään kohtaan ja esimerkiksi valokuvata siinä tunnetilassa, jossa kulloinkin on - ei tarvitse odottaa parempaa päivää tai aikaa vaan tarkastellaan, miten tunnetila tai olotila kulloinkin näkyy valokuvassa. Tehtäviä voi tehdä itselle sopivalla tavalla, kevyesti tai perusteellisesti paneutuen ja pohdiskellen. Miksi nimi fotojooga? Tuula Ahde lainaa valokuvaaja Trey Ratcliffiä: "Kuvaamiseen uppoutuminen ja sen myötä syntyvä tietoisen läsnäolon kokemus on parhaimmillaan verrattavissa joogaan tai meditaatioon." Pyrkimyksenä on tehdä tunnekuvamatka, jolla pyritään etsimään, tunnistamaan, kuvittamaan ja sanoittamaan itsessä herääviä tunteita valokuvien ja kuvaamisen kautta. Aivan ihana ja oivalluksia herättävä kurssi!