Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen (miten osuva nimi!) on riipaiseva. Siinä ojennetaan lukijalle sydän (ellei peräti kaksi) kämmenellä. Täytyy olla kiitollinen, kun sai luettavakseen tämän herkän ja avoimen teoksen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen.
Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.
Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.
Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:
"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä? Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."
Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena. Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.
Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:
"Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."
Myöhemmin hän havahtuu:
"Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."
Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat. Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.