Sydän

Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
    Sydän  kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
  On kylmä tammikuun alku,  pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
  Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus.  Tuo elämännäkemys on  vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
  Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
 
 

Naisia vai noitia? "Teidän maailmanne ei sovi minulle"

Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Mona Chollet'n kirja Naisia vai noitia? (Naisvainot ennen ja nyt; suomentanut Taina Helkamo) ) kertoo noitavainoista, joista nykyisin ilmestyy ainakin pari romaania tai tietokirjaa vuodessa. Noitavainoja on alettu tulkita uudella tapaa: misogyynisinä vainoina, jotka kohdistuivat itsenäisiin ja vahvoihin naisiin. Mona Chollet'ta kuvaillaan ranskalaiseksi eturivin feministiksi, ja raikkaan feministinen onkin hänen noitavainoihin porautunut tutkijanotteensa.

  Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.

  Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.

  Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen?  Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
 
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa.  Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."