Venäläisten klassikoiden elämänohjeita

Olipa hurmaava opus! Nokkela, hauska ja raikas: Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (suomentanut Heli Naski). Oikeastaan kyse on kirjallisuusesseistä mutta kuka niitä nykyään lukisi tai ostaisi (paitsi todelliset kirjallisuuden ystävät). Parempi (ja myyvempi) on tietysti tuo elämäntaito-oppaaseen kallistuva nimi.

  Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!

  Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat  Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."

  Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme.  Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme.  Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.

  Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan  Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?

  Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen  mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.

  Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan."  Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.

  Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.

  Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.

  Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat.  Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari.  Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.

  Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
   
  Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.

  Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."

Tyttö ja teeseremonia, Kuka tappoi bambin? ja Kiiltokuvatyttö

Japanista on viime aikoina tullut useita elämänhallinta- ja elämäntaito-oppaita. Näitä ovat esimerkiksi Marie Kondon Konmari-kirjat, kakeibo-kirja (sääästämiseen liittyvä), shinrin-yoku-kirja (metsäkylpy terveyttä lisäävänä) ja ikigai-kirjat (oman intohimon löytämiseen liittyvät).  Niillä on ollut kysyntää, sillä miljoonat ihmiset ovat löytäneet niistä apua ja sisältöä elämäänsä. Noriko Morishitan Tyttö ja teeseremonia 15 oivallusta elämästä (suomentanut Markus Mäkinen)  liittyy tähän japanilaisten  elämäntaito-oppaiden sarjaan.

  Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan  kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista.  Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.

  Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.

  Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii  keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.


  Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.

  Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen  vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva.  Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.


  Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta.  Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.

  Kiiltokuvatyttö on  kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.