Kotimainen kirjakattaus, tällä kertaa ruokametaforilla kuvailtuna : Markku Envallin Tavaratalo taivasalla, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen, Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja Leena Krohnin Kadotus.
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Sivistyksen puolustus
Sari Kivistön ja Sami Pihlstömin Sivistyksen puolustus Miksi akateemista elämää tarvitaan? -teos pohtii, miksi tieteellistä tutkimusta harjoitetaan, mitä tarkoittavat sivistysyliopisto ja akateeminen vapaus ja miksi sivistys ja oppineisuus ovat nykymaailmassa tärkeitä. Varsin tarpeellinen ja tärkeä teos siis.
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Runorouvan riimit ja säkeet
Toinen runokirjani Runorouvan riimit ja säkeet (Mediapinta) on ilmestynyt. Kannen kuvan suunnittelin minä ja otti mieheni. Siinä näkyy puiden latvoja ja saippuakuplia kirkasta sinitaivasta vasten. Miksi saippuakuplia?
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu