Pirjo Kotamäen runokirja Ihmeellinen luontoni kuuluu samaan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin omani. Kyseessä on tekijän kolmas runokirja. Aiemmat runokirjat ovat Ilmi (2009) ja Tomuaikaa (2014). Aion etsiä nuokin kirjat käsiini, sillä ihastuin uuteen runokirjaan kovasti. Mikäpä Ihmeellinen luontoni -runokirjassa sitten viehätti?
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
maanantai 28. elokuuta 2017
lauantai 19. elokuuta 2017
Ankkalammessa rikinkeltaisen taivaan alla
Odotin kovasti etukäteen Kjell Westön uusinta romaania, Rikinkeltaista taivasta. Odotukseni palkittiin. Olin niin lumoutunut lukemastani, että kirja piti lukea yhteen menoon. Pari päivää siihen meni, ja sain selkäni kipeäksi, mutta kannatti. Kjell Westö on haastatteluissa sanonut, että uutuusromaani on hänen Helsinki-sarjansa viimeinen. Ja siltä se tuntuukin, sillä Rikinkeltainen taivas, joka kertoo sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen asti, on ikään kuin synteesi kolmesta edellisestä kirjasta.
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."