Kauhua, kaihoa ja mykkyyttä

S.K.Tremaynen Tulilapsi oli niin jännittävä, että se piti lukea yhteen menoon eli yöllä kello kolmeen asti. Kirjailija oli sangen taitava; hän sai luoduksi kauhua ja jännitystä niin, että tällaista  "paatunutta" dekkarien ja psykologisten jännityskirjojen ahmattiakin rupesi lukiessa pelottamaan. Mestarillista!

Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.


Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa.  Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana.  Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.


Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.

Mustanpuhuvaa ja häijyn hauskaa

Luin Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin Valomerkki ja pidin kovasti mutta miksi?

Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.

Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken.  Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!

Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.

Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.

Pidin  romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.

Aava Meri ja Ellen Lähde, kuin kaksi marjaa?

Luin juuri Eppu Nuotion uusimman dekkarin Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia. Mainoksessa sanotaan neiti Marplen saaneen kilpailijan. Yllätyksekseni huomasin, että myös Aava Meressä ja Ellen Lähteessä on paljon samaa.

Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.

Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.

Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?

Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.

Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.

Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.

Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.