Seurapiirejä ja kovaa työtä

Luin sattumalta peräkkäin kaksi kiinnostavaa elämäkertaa, jotka kertovat eri aikaan Helsingissä asuneista naisista, joiden kummankin elämä liittyi läheisesti taiteeseen ja kirjallisuuteen. Kirjat olivat Anna-Lisa Ambergin muhkea tietokirja Piireissä. Mascha von Heirot 1871-1934 ja Pamela Mandartin omaelämäkerta Vaarallinen elämä.

Mascha von Heirothia kuvaillaan seurapiirikaunottareksi, mutta ei hänen elämänsä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Täytyy ihailla kirjoittajaa, joka on aika vähäisten lähteiden pohjalta pystynyt luomaan eheän kuvan Venäjällä syntyneestä ja neljä kertaa avioituneesta Maschasta. Ensimmäinen aviomies ei elänyt kauan, ja Mascha palasi Pietarista takaisin Helsinkiin. Hänen perheeseensä kuuluivat äiti ja pikkuveli, ja elämä oli kituuttamista.  Toinen avioliitto kirjankustantaja Wentzel Hagelstamin kanssa johdatti hänet kansainvälisiin taiteilijapiireihin.  Mascha oli taiteellinen itsekin: hän soitti pianoa ja luki paljon. Huolimatta siitä että miehet elättivät häntä Mascha oli itsenäinen ja määrätietoinen. Ajan tavan mukaan vapaata rakkautta ihailtiin ja Macshakin jätti aviomiehensä asettuakseen asumaan Italiaan paljon nuoremman taiteilijan kanssa. Avio-onni kukoisti aluksi mutta sitten alkoivat rahahuolet vaivata. Mascha sai pojan ja muutti takaisin Suomeen mennäkseen siellä naimisiin neljännen kerran liikemies Arthur Travers-Borgstroemin kanssa. Ja nyt Mascha pääsi elämään todellista luksuselämää: pariskunta matkusteli kylpylöissä ympäri Eurooppaa ja Arthur rakennutti Sveitsiin Villa Rurikin Genevenjärven rannalle, ja samoin Kulosaareen.

Mutta Mascha ei olisi Mascha ellei jotakin jälleen sattuisi. Rakkaus astui taas  kuvioihin pojan kotiopettajan hahmossa, ja Arthur myöntyi avioeroon. Mascha sai pitää entisen elintasonsa ja hänestä tuli kirjalllisen salongin emäntä, johon vuodet ulkomailla ja kielitaito, laaja sivistyneisyys, sosiaalisuus ja kuuluisaksi tullut kauneuskin häntä johdattivat.

Yhtä itsenäinen ja määrätietoinen on näyttelijä, kirjailija ja elokuvatuottaja Pamela Mandart, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Tanskassa syntynyt ja siellä 8-vuotiaaksi eläneen Pamela Mandartin elämä ja saavutukset on kovalla työllä ansaittu.  Erittäin mielenkiintoista oli lukea hänen nuoruudestaan hippiajan Helsingissä ja siitä, miten varma hän oli taiteilijakutsumuksestaan. Rahaa ansaittiin välillä talonmiehenä toimimisella, jotta saattoi kirjoittaa. Aviomies löytyi jo varhain, ja Maschan tavoin pariskunta sai yhden lapsen, pojan. Elokuvateollisuus ja sen julmat piirteet tulevat lukijalle tutuiksi, ja sitä vain ihmettelee, miten maailmassa yksikään elokuva on voinut valmistua, sen verran intrigejä sun muita sen valmistumiseen tuntuu liittyvän. Lopulta Pamela Mandart ja hänen miehensä tuomitaan petoksesta vankilaan, ja avioliitto päättyy. Huh huh, mikä loppu rohkealle naiselle.  Vaarallinen elämä on myös eräänlainen maineen puhdistamiskirja, jossa Mandart esittää omat näkemyksensä väitetystä talousrikoksesta.

Kaksi erilaista naiskohtaloa. Molemmat hyvin silmiä avartavia ja kiehtovasti kirjoitettuja; mielenkiintoisia kurkistuksia kulissien sisäpuolelle.

Koiran sydän

Koiran sydän on Laurie Andersonin elokuvaesseeksi kutsuttu elokuva surusta ja rakkaudesta. Katsoin sen eilen Areenasta ja lumouduin. Niin viisas, lohduttava ja kaunis elokuva.

Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.

Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.

Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä.  Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.

"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.

Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt."   (Pia Perkiö)

p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D

Sävelten viemänä

Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka johti Okko Kamu. Muistan Okko Kamun hyvin 1970- ja 1980-luvulta, jolloin hän oli lehtien vakiohaastateltava. Hän oli edelleen hyvin charmööri. Konsertissa kuultiin Georges Bizet'n Sinfonia nro 1 C-duuri, Mozartin kaksi käyrätorvikonserttoa (solistina Markus Maskuniitty), Ravelin Pavane kuolleelle prinsessalle ja Hanhiemo, sarja orkesterille. Ihanaa musiikkia, varsinkin käyrätorven iloinen ääni ja Ravelin sadunomaiset tunnelmat. Ohjelmalehtisessä kuvailtiin näin:

- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.


Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten.  Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.

Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen.  Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.

Tanssin taikaa

Olen parin viikon sisällä käynyt katsomassa kolmea hyvin erilaista tanssiesitystä, jotka hurmasivat.

Tanssiteatteri ERIn Ilta, kauneuden ja kaipuun kuvia, Oopperan Alminsalissa oli poikkitaiteellinen teos sisältäen tanssia, soittoa ja kuorolaulua. Kuoro eli Key Ensemble lauloi Mikko Heiniön säveltämiä runoja, joita oli mm. Lorcalta, Whitmanilta, Baudelairelta, Kiveltä ja Runebergiltä. Jo ajaessamme Oopperaan auringonlasku oli värjännyt taivaan punaisen kaikkiin sävyihin ja virittänyt meidät, mieheni ja minut, kokemaan lisää kauneutta, jota Ilta-esitys tarjosi. Runot itsessään jo olivat lumoavia, siihen päälle sitten sello, klarinetti, kuoro, tanssijat ja upeat valot. Jäi kyllä hyvin yltäkylläinen ja kultturelli olo!

Seuraava hurmuri oli Jemina monine elämineen Stoassa eli tanssija ja koreografi Jyrki Karttusen show, joka sisälsi tanssia, laulua, stand up -komiikkaa, imitointia, drag show'ta yms. kukkuramitoin. Välillä sai nauraa vesissä silmin, välillä oli liikutuksen vuoro. Ihan mielettömän taitava oli tämä yhden miehen teatteri ja yllättävä; ei voinut yhtään aavistaa mitä tulisi seuraavaksi. Sille on kuulemma luvassa jatkoa ensi keväänä, jolloin Jemina ystävineen nousee Kaapelitehtaan Pannuhallin lavalle.

Kolmas tanssiesitys oli eilen, kun olimme Oopperassa katsomassa Liisa Ihmemaassa -balettia, johon Jorma Elo oli laatinut koreografian. Musiikkina oli Bachia, Beethovenia, Händeliä, Griegiä, Berliozia eli näitä ihania, tuttuja klassikkoja, jotka jo saivat hyvälle tuulelle. Puvut ja lavastus olivat hurmaavia, ja pääosassa oli tietysti klassinen baletti, tuo tanssilajeista jaloin.  Sadunomaisesta illasta saattoi lähteä kotiin virkistyneenä ja innostuneena.

Neljä sisarta, polo posteljooni ja lumikukkia

Kolme kotimaista kirjaa, joilla ei ole mitään yhteistä mutta joista jokainen on hykerryttävän ihana: Aino Kiven Maailman kaunein tyttö, Leena Krohnin Kirje Buddhalle ja Maija Paavilaisen Lumikukkia. Syksyn kirjauutuuksia, joita voin suositella lämpimästi.

Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä.  Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.

Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?

Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:

ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas

miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...

uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin

kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta

Kauneuden ylistystä

Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.

Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat  esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
 
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän  Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?

Mennyttä ja tulevaa etsimässä

Sain juuri luetuksi Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Paras mahdollinen maailma, joka on mielestäni kauniisti ja älykkäästi kirjoitettu ja vetosi tunteisiin ja älyyn. Tunnepuolella koskettavaa oli päähenkilö Aurelian jännityskirjamaisen kaksoisolennon rinnalla kulkeminen, hänen äitinsä kuvitteleman maailman kauheimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, toteutuminen, ohjaaja-Joachimin Frieda-sisaren kohtalo. Analyyttistä intelligenssiä edusti isä Theo, joka tutki historiallisia prosesseja rakentaen teoriaa utopiasta, parhaasta mahdollisesta maailmasta. Romaanissa synnytettiin myös näytelmää, joka oli mielestäni luovan työn vertauskuva. Taiteilija hyppää uutta luodessaan aina tuntemattomaan eikä lopputuloksesta voi olla varma. Toki se kirjassa kuvasti myös historian rekonstruointia, halua ymmärtää mennyttä.

Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni  lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän.  Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.

Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):

"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."

"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."

Kirkasta

Olen lumoutunut syyskuun kirkkaista, aurinkoisista päivistä, samoin kuin romaanista Kirkkaus, jonka on kirjoittanut Riitta Jalonen. Se kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Olen joskus nähnyt muistaakseni Jane Campionin ohjaaman elokuvan hänestä, joten hänen tarinansa oli ennestään tuttu.

Kaunista ja kirkasta  oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.

Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:

"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."

Hurmaava kirja

Luin kirjan, joka hurmasi ja sai hyvälle tuulelle. Sanna Tahvanaisen Pikkumusta kertoo Coco Chanelista, josta tiedän aika paljon elokuvien, elämäkertojen ja aikakauslehtien juttujen perusteella. Sanna Tahvanaisen tyyli, tapa kirjoittaa, sykähdytti ja teki Pikkumustasta lukuelämyksen.

En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.

Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.

Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa. 

Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."

Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla  -elokuva.

Itämeren Auri lumosi

Olen pitkään ja hartaasti, säästellen, lukenut Johanna Valkaman rautakauden Pohjolaan sijoittuvaa romaania Itämeren Auri. Miten viehättävä, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu kirja! Syvä ja salaperäinen kuin suolampi ja raikas kuin merituuli!

Auri on parantajien ja tietäjien sukua ja itsekin sellaiseksi mielivä. Hän kerää luonnosta parantavia yrttejä ja osaa loitsia. Mutta sitten rakkaus tulee komean viikingin hahmossa ja sotkee suunnitelmat. Onko Aurin valittava vai voiko rakkauden ja elämänkutsumuksen kenties yhdistää?

Johanna Valkama on tutkinut taustat hienosti. Mikä valtava tietomäärä kerronnasta näkyykään! Mutta ei  kuitenkaan osoittelevasti vaan siten, että rautakauden ajan miljööt ja ihmisten arki ja juhla tarkasti ja uskottavasti piirtyvät lukijan eteen. Ja mahtava luonto ja sen maaginen vaikutus on kuvattu elävästi ja eri aisteihin vetoavasti. Lukija tuntee itsensä rautakauden ajan nuoreksi Auriksi, joka kuuntelee saraheinien kahinaa ja tuntee meren pärskeet kasvoillaan.

Kirja oli niin ihanan suomalainen. Entisenä äidinkielen opettajana viehätyin muinaisen luonnonuskonnon kauniista kuvauksesta. Aurin matkatessa Itämerta pitkin muualle Pohjolaan myös skandinaavinen mytologia tulee tutuksi. Ja onhan kirjassa varhaisen kristillisyyden edustajakin, jota muut säälittelevät, koska hänen jumalansa on kuollut.

Itämeren Auria voi lämpimästi suositella. Nuoren päähenkilönsä vuoksi kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Arvonsa tuntevasta ja syvästi elävästä Itämeren Aurista on hyväksi roolimalliksi kaiken ikäisille!

Olen lumoutunut

Luin kirjan Jos ei tiedä, jonka on kirjoittanut tanskalainen Anne Lise Marstrand-Jörgensen. Pitkästä aikaa voi sanoa, että lumouduin täysin. Ja sain vahvistusta ajatukselle, että se on se kirjailijan tyyli, joka aiheuttaa lumouksen. Toki myös kirjan sisältö, henkilöt ja tapahtumat.

Kirjan tapahtumapaikkana on jokin fiktiivinen eurooppalainen pikkukaupunki vuosina 1969-1974. Olin itse nuori noina aikoina, ja löysin kirjasta paljon tuttua. Oli kuin olisi elänyt omaa nuoruuttaan uudelleen. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta lukija pääsee varsinkin kolmen henkilön pään sisälle: Alicen, hänen miehensä Ericin ja heidän tyttärensä Floran.

Alice ja Eric ovat aviopari, joilla on kolme lasta. Alice jää kotiin hoitamaan kolmea lasta, ja häntä ja muita naapurustossa asuvia naisia voi luonnehtia Täydellisten naisten tapaan epätoivoisiksi kotirouviksi. Suomalainen vertauskohta löytyy Ihanat naiset rannalla -romaanista.  Eric on business-mies, mutta pohjimmiltaan boheemi ja haluaa kokeilla avointa liittoa. Kirjan yksi teema onkin seksuaalisuus (miehen, naisen ja nuoren näkökulmasta): miten monimutkaista se loppujen lopuksi on.

Aikamatkan tuntuun vaikuttaa sekin, että kirjassa käsitellään tuon ajan maailman tapahtumia Vietnamin sotineen, hippiliikkeineen, naisten vapautusliikkeineen yms. Näkökulma laajenee ja sitten taas keskitytään esim. yksittäisiin aistihavaintoihin. Tämä on erittäin kiehtovaa ja nautinnollista. Olin suorastaan hurmioitunut lukiessani. Pitkästä aikaa kirja, jonka maailmaan saattoi uppoutua ja jota ei olisi malttanut laskea käsistään.

Katsoin sattumalta tv-ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin, ja sain sellaisen käsityksen, että kirjalle on tulossa jatkoa. Ihanaa! huudahtaa lumoutunut lukija.

Keijujen taikaa

Vietin juhannukseni keijujen kanssa eli luin kirjan Dionnen tytöt, jonka on kirjoittanut salanimi Liliana Lento. Kirja on ensimmäinen, jonka sain ihan sitä varten, että kirjoittaisin siitä blogissani.
Eli joku varmaan odottaa innokkaasti, mitä olin kirjasta mieltä.

Olen aina rakastanut keijuja ja lukenut kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Olen oppinut mm. sen, että keijut voivat  olla sekä hurmaavia että pahanilkisiä, Irlannissa keijun itku tietää jonkun kuolemaa ja että yöllä ihmisen on vaarallista joutua keijujen lumopiirin keskelle. Tartuin siis kiinnostuneena tähän aikuisten keijusatuun, joka takakansitekstissä luokitellaan chick litin ja fantasian yhdistelmäksi. En tiedä, onko kukaan aikaisemmin kirjoittanut vastaavaa, mutta minulle tämä laji oli aivan uusi.

Olen sitä sukupolvea, että kirjan nimi Dionnen tytöt herättää muiston Dionnen viitosista, jotka syntyivät 1934 (kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni). Meillä oli sisarieni kanssa heistä paperinuket eli viisi vauvaa ja heille vaatteet. Kuvittelin ensin, että kirja kertoisi Dionnen viitosista mutta näin ei ollutkaan, vaan Dionne oli fiktiivinen paikan nimi ja tytöt olivat Adelina, Margot ja Florence, jotka olivat keijuja, ja Stella, joka oli ihminen.

Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttavat. Adelinasta ja Stellasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan  kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Mutta fantasiatarina tarvitsee hirviönsä, ja heitä edustavat ihmisfretit, jotka käyvät sotaa keijuja vastaan. He vangitsevat keijuja ja julmasti silpovat heitä leikkaamalla heiltä siivet. Margot ammutaan, mutta Florence pääsee pakoon ja rakastuu ihmiseen.

Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, kuin sadussa: sota loppuu, parisuhdekiemurat selviävät ja kuolleeksi luultukin palaa eloon.  Rupesin miettimään, minkä ikäisille kirja on suunnattu ja päädyin ikähaitariin 15-30. Dionnen tytöt on esikoisteos ja erittäin varmaotteisesti kirjoitettu. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita.

Täytyypä ravistella nyt keijupöly yltäni ja ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjaani. :D

p.s.  Luin jostain, että aikuisten satukirjat ovat syrjäyttäneet värityskirjat. Eli Dionnen tytöt eivät  mitään ikämäärittelyjä kaipaa. Se on kaikille satuja rakastaville tarkoitettu (höystettynä sensuellilla keijukaisseksillä :D)!

Toukokuu on mennyt päähäni

Kovin harvakseltaan tulee näköjään kirjoitetuksi uusi blogiteksti. Syytän siitä erästä kaunista ja vastustamatonta, joka on vietellyt minut ihailemaan itseään eli toukokuuta. Vapulta alkaneen runsaan viikon kestäneen lämpöaallon seurauksena puut ovat vihertyneet ennätysajassa ja kasvia pukkaa esiin minkä kerkiää. Tuskin on ennättänyt ihailla sini- ja valkovuokkoja, kun kielot jo ilmestyvät. Omena- ja kirsikkapuut kukkivat, samoin vuorenkilvet. Puhumattakaan narsisseista ja tulppaaneista. Saniaiset ovat kiertyneet auki ja valaisevat pihan ihmeellisellä valoisalla vihreydellään. Oi joi tätä luonnon ja puutarhan kauneutta.

Puutarhatöiden lisäksi olemme mieheni kanssa käyneet myös erilaisissa kulttuuririennoissa. Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat oli mielenkiintoinen, samoin Bachin musiikkiin tehty baletti Oopperassa. Musiikkitalossa kuunneltiin tänään Ravelia ja Berliozia. Kirjoja on tullut luetuksi kymmeniä, joista mieleen jäivät ainakin Jukka Laajarinteen mielen, kehon ja ympäristön suhdetta pohtiva esseekokoelma Tiloissa ja Pekka Saurin filosofinen Ratkaisemattomien kysymysten kirja. Molempia voin lämpimästi suositella!

Oman kirjan siemen on itänyt, ja pieniä hailakoita versoja on jo nähtävissä. Täytyy antaa ideoiden rauhassa kasvaa ja kypsyä, ennen kuin voi alkaa korjata satoa eli ruveta siirtämään tekstiä paperille. Olen huomannut, että omituisesti marraskuu on minulle sangen inspiroivaa aikaa eli silloin syntyy tekstiä. No, sinne on vielä aikaa eli nyt voi rauhassa nauttia kesästä ja sen iloista.

Oikukas huhtikuu

"Huhtikuu on kuin hieman nukkavieru, boheemi ja oikukas perheenjäsen, joka ei halua tulla verratuksi kauniimpiin tai etevämpiin sisaruksiin."  Vertaus löytyy uudesta dekkaristani Laulu taivaansinisestä kukasta. Huhtikuun sisaria ovat tietysti toukokuu ja kesäkuu. Oikukas kuukausi huhtikuu todellakin on: väliin auringonpaistetta, väliin tuulta ja sadetta. No, kyllä se kesä ja lämmin sieltä kuitenkin ennen pitkää tulee.

Kaikenlaista kulttuuria on tullut nautituksi. Pieni merenneito -baletti oli viehättävä, Liikkeen legendat oli hurmaava (varsinkin Uotisen koreografiaan perustuva Jord). Helsingin Kaupunginteatterin Dance Companyn Pieniä pääosia oli virtuoosimaisen hienosti tanssivine tanssijoineen nautittava.  Pari näytelmää on tullut katsotuksi, ja eilen kävimme teatteri Kapsäkissä, jossa esitettiin pienoismusikaali Lintukoto. Lintukoto tuntui aluksi hieman pitkästyttävältä, mutta puolen tunnin jälkeen tapahtui jotain taianomaista ja katsoja suorastaan lumoutui koskettavista duetoista. En tiedä, onko kevään tulo herkistänyt vai mikä, mutta kyyneleet virtasivat pitkin poskia.

Ja kirjallisuuden maailmassakin on vietetty aikaa, tietysti. Oma dekkari, siis se kolmas, on jo käynnistänyt mielikuvitukseni ja ideoita versoo päivittäin. Täytyy rauhassa kypsytellä, ennen kuin kirjoittaminen pääsee kunnolla vauhtiin. Ohessa olen nauttinut toisten aikaansaannoksista. Olen lukenut dekkareita, romaaneja, runoja, tietokirjoja. Minna Eväsojan Melkein geisha hurmasi, samoin kuin Tommi Melenderin Onnellisuudesta.

Aina sitä vielä etsii, elämystä, joka lumoaa. Se on vähän kuin sinisen kukan etsiminen toisessa dekkarissani, Laulu taivaansinisestä kukasta. Ja näin Aava Meri kirjoittikin:

etsin sinistä kukkaa, puhtaan ja toivon sinistä
näkymätöntä joka pakenee, mielen nopeaa häivähdystä
unessani löysin sen, kukan kaipuunsinisen
joka kääntyi valoa seuraten ja lauloi minulle kukasta
taivaansinisestä kukasta
joka ei kuihdu koskaan

 

180 kukkaa

Laskin, että toisessa dekkarissani Laulu taivaansinisestä kukasta mainitaan 180 eri kukan nimeä, mikä on täysin tietoista. Esikoisdekkarini lumen ja jään vastapainoksi halusin jotain elävämpää, ryöppyävämpää, joten päädyin kesään ja kukkasiin.

Kirjan henkilöilläkin, Metsäniitun koulun opettajilla, on kukkanimet: Iiris, Vuokko, Minttu, Jasmin, Mimosa, Marketta, Kanerva, Selja, Viola, Aarni, Jalava, Vesa, Alpi ja Timo(tei). Useaan nimeen liittyvä legenda tulee kuvatuksi. Ja taustalla häämöttää tietysti tarina tulipunaisesta rakkauden ja intohimon kukasta.

Dekkarini puutarhoissa kasvaa erilaisia kukkia: japanilaisessa puutarhassa hillitysti, kiinalaisessa fengshui-periaatteen mukaisesti. Aavan siskolla on kuutamopuutarha, Vuokolla vaaleanpunainen. Aarnin puutarha on tummanpuhuva, Marketalla on kodissaan viidakko. On ruusupuutarhaa ja noidan puutarhaa. Niityllä, ojanpientareilla ja metsässä kasvaa luonnonkukkia, joista kirjassa valmistetaan salaperäisiä kukkauutteita. Ikebanaa harjoitetaan, ja luonnonkasveja kerätään teeksi. Orvokista puristetaan taikapisaroita Kesäyön unelma -näytelmässä. Kun Juhannusyön uni vaihtuu kirkuvien noitien Macbethiin, myös viattomat kukat muuttuvat pahoiksi ja myrkyllisiksi.

Ja sitten on vielä se tärkein kukka: taivaansininen kukka. Se kuvastaa jotain sellaista, mitä ihminen kaipaa muttei voi saavuttaa, ainakaan tässä elämässä.  Näkymätöntä, joka pakenee. Tai ehkä sittenkin jossain: taivaansinisen kukan voi kohdata unessa.

Lumisadetta, kolmioita ja ympyröitä

Se, että olen aina rakastanut lumisadetta ja lumiaiheista kirjallisuutta, näkyy esikoisdekkarissani Lumiprinsessa ja taikaympyrä. Tapahtumat käynnistyvät elokuussa, mutta talvi on keskeisten tapahtumien vuodenaika. Lumisateeseen, varsinkin ensilumeen ja hitaasti putoilevaan lumeen, liittyy mielestäni jotain maagisen kaunista, meditatiivista. Siksi halusin lumen mukaan kirjaan. Kirjan nimi "lumiprinsessa" viittaa useaan henkilöön. Ensinnäkin lumiprinsessa on Dolores, joka odottaa lumeen hautautuneena kuin prinsessa Ruusunen, että prinssi tulisi ja suutelisi hänet eläväksi. Myös Minerva on lumiprinsessa. Ja sitten ajattelin, että tavallaan Aavakin on jähmettynyt lumiprinsessaksi, koska hän on  haudannut muiston rakkaudestaan lumen peittoon. Myös Ravelin sävellys Pavane kuolleen prinsessan muistolle näkyy kirjan nimen taustalla.

Dekkarissani on kaikenlaisia kuvioita. Kolmio mainitaankin eräässä Aavan unessa. Myös henkilöt muodostavat lukuisia triangeleita:

Aava-Mikael-Dolores
Lasse-Dolores-Mikael
Jani-Tuuli-Roope
Jani-Sini-Roope
Jani-Tuuli-Alex
Alex-Jani-Roope
Sini-Tuuli-Annastiina
Sini-Jani-Brigid
Ama-Brigid-Gaia
Sini-Jani-Brigid
Minerva-Jani-Gaia
Gaia-Jani-Brigid

Neljä elementtiä vesi, tuli, ilma, maa muodostavat neliön ja akashalla lisättynä pentagrammin.
Mutta dekkarin tärkein muoto on tietysti nimessäkin näkyvä taikaympyrä, joka on monen asian vertauskuva.

Taikaympyrän voi kirjassani liittää taikuuteen ja magian harjoittamiseen, kristinuskoon, joogaan, sykliseen aikakäsitykseen mutta myös aurinkoon ja rakkauteen, joka vangitsee rakastuneen taikakehäänsä. Kirjassa se liittyy myös vuodenkiertoon, kun liikutaan pimeästä valoon, konkreettisesti ja vertauskuvallisesti.

Lunta ja jäätä, kukkia ja puutarhoja

Toinen dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta on siis ilmestynyt. Upea tunne: olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Lumiprinsessa ja taikaympyrä liikkui lumen ja jään aihepiireissä, Laulu taivaansinisestä kukasta kukkien ja puutarhojen maailmassa. Molemmissa rikoksia ratkoo seniorietsivä Aava Meri. Kirjoilleni on yhteistä myös se, että niissä on paljon viittauksia toisiin kirjoihin, samoin kuin sitaatteja.

Lumiprinsessa ja taikaympyrä -kirjassa eräänlaisena subtekstinä (toivottavasti käytän termiä oikein :D) on Andersenin satu Lumikuningatar, jota myös varioidaan (on lumen alla nukkuva lumiprinsessa ja lumikuninkaaksi muuttuva lumikuningatar). Seuraavat romaanit ja kirjailijat mainitaan nimeltä: Marja-Liisa Vartio (jonka eräs uninovelli inspiroi paria kirjan unenomaista lentokohtausta), Goethe, Sholohovin Hiljaa virtaa Don, Anna Karenina, Sota ja rauha, Madame Bovary, Humiseva harju, Sydämen kuolema, Kotiopettajattaren romaani, Vihreän delfiinin maa, Balzac, Hemingway, Mika Waltari, Antti Holman Järjestäjä, Leena Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta, Sami Majalan Riivaaja, Kawabatan Lumen maa, Hoegin Lumen taju, Itkosen Lumilyhdyn valossa, Iveyn Lumilapsi, Ferminen Lumi, Katja Ketun Kätilö.

Lisäksi olen Lumiprinsessa ja taikaympyrä -dekkarissa lainannut seuraavia kirjailijoita: George Orwell, Minna Eväsoja, Eino Leino, Viljo Kajava, Fermine.

Laulu taivaansinisestä kukasta -dekkarin subtekstinä on Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaani. Muita kirjallisia viittauksia ovat Shakespearen Othello, Kesäyön unelma ja Macbeth, T. S. Eliotin Autio maa (jota myös siteerataan), Leena Lehtolaisen Sukkanauhatyttö, Agatha Christie, Sirkka Turkka (pieni pätkä runosta), Stendhal, Montaigne, Chateaubriand, Zola, Byron, Dickens, Keats, Shelley, J. H. Erkko, Maria Langin Murhaaja ei valehtele yksinään, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku (jota myös lainataan), Andersenin Ruusunhaltija, du Maurierin Rebekka, Amy Tannin Ilon ja onnen tarinat, Evelyn Waughin Mennyt maailma.

Laulu taivaansinisestä kukasta -kirjassa mainitaan myös monia kirjallisuuden henkilöitä: Kirke, Kalypso ja Nausikaa (Odysseia), Ottilia (Vaaliheimolaiset), Lydia (Rakkaudesta Lydiaan), Carmen, Marguerite (Kamelianainen), Homsantuu (Työmiehen vaimo), Ellen Olenska (Viattomuuden aika), Anna Sergejevna (Nainen ja sylikoira), Siniparta, Klaus, Louhikon herra, Jago, lordi Voldemort, Darth Vader.

Yhteistä molemmille dekkareilleni ovat myös itse kirjoittamani runot ja loitsut sekä viittaukset kreikkalaisiin (ja roomalaisiin) jumaliin, joita ovat Thanatos, Morfeus, Eros ja Apollon (Lumiprinsessa ja taikaympyrä -dekkarissa) sekä Dionysos, Pan, Hestia, Kore ja Hekate  (Laulu taivaansinisestä kukasta -dekkarissa). Apua, mistä moinen ylevämielisyys? No, kaikki vain putkahti alitajunnasta. Ja vastapainoksi on sitten hieman huumoria, jotten aivan tosikolta vaikuta. :D

Viisaita kirjoja

Lukeminen on taas maistunut! Olen käynyt keskustelua neljän kirjan kanssa ja virkistynyt. Suomalaisen, hollantilaisen, englantilaisen ja amerikkalaisen.  Oliko kirjoilla jotain yhteistä?

Markku Envallin kirjat olen lukenut kaikki. Uusin on nimeltään Paperihaarniska, jota nimitetään fragmenttikokoelmaksi. Katkelmia eli kärjistettyjä ajatuksen katkelmia, jotka jo hetkessä vaihtuvat toisiin. Ajatuksia uskonnosta, politiikasta, avioliitosta, rakkaudesta, taiteesta, kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lasten kasvatuksesta, vanhenemisesta, kuolemasta. Mielenkiintoista ja ajatuksia lentoon laittavaa, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä. Nimi Paperihaarniska tulee käsittääkseni siitä, että vanhemmiten (miehen) rooli muuttuu ja muuttuu hauraaksi, kuin paperihaarniska.

Toinen kirja, joka on nostettu unohduksesta kuin Williamsin Stoner, on Ida Simonsin Tyhmä neitsyt.  Se kertoo nuoresta juutalaisesta tytöstä, joka on hyvin tarkkanäköinen, hieman Sieppari ruispellossa -kirjan Holden Caulfieldin tapaan. Gittel  on aikuisten oikullisuuden ja mielivallan armoilla, mutta selviää kuin ihmeen kaupalla, ehkä omanarvontunteensa takia. Tyhmä neitsyt kuvaa ajanjaksoa 1920-1930-lukujen Hollannissa. Tyyli on nautittavaa, kepeää ja humorististakin. Nuoren näkökulmasta tarkasteltuna vakavat ja oudotkin asiat muuttuvat kevyemmiksi, mutta lukija tietää, että tragedia odottaa nurkan takana. Kirjan esipuheesta selviää, että kirjailija Ida Simons joutui keskitysleirille mutta selvisi sieltä hengissä. Hänestä tuli kuuluisa konserttipianisti ja kirjailija. Tyhmä neitsyt ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1959. Tyhmä neitsyt viittaa Raamatun tarinaan tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Gittelin suuresti arvostama herra Mardell varoittaa häntä tyhmän neitsyen kohtalosta, johon Gittel kuitenkin tuntee kohtalonyhteyttä.

Kate Atkinsonin Hävityksen jumala on Elämä elämältä -romaanin rinnakkaisteos.  Rakastuin vaihtoehtoisia elämän todellisuuksia kuvanneeseen Elämä elämästä -kirjaan eikä Hävityksen jumala ole yhtään sen huonompi. Kate Atkinson on kyllä mestari, ja hänen kirjoissaan on kaikki, mitä romaanilta voi toivoa. On useiden sukupolvien ääniä, koskettavia kohtaloita, yllätyksiä, luontoa ja kaupunkia, rakkautta, vanhenemista ja kuolemaa. Hävityksen jumala -nimi viittaa päähenkilöön Teddy Toddiin, joka toimii hävittäjälentäjänä toisessa maailmansodassa mutta myös Ralph Waldo Emersoniin, jonka "Ihminen on jumala hävityksen keskellä" on mottona kirjan alussa. Minua viehättivät myös kirjan lukuisat sitaatit, joita oli Shakespearesta Keatsiin.

Sitaatteja on paljon myös Erica Jongin romaanissa Elä ja uneksi. Hesarin nuori kriitikko ei kovin paljon tykännyt kirjasta, mutta minä pidin. Ehkä pitää olla jo kuusikymppinen lukeakseen kirjan, jonka päähenkilö on niin ikään kuusikymmentä ja joka joutuu kasvotusten vanhenemisen ja kuoleman kanssa.  Surullisia asioita käsitellään, väliin vakavasti, väliin humoristisesti.  On mustaa huumoria, sarkasmia ja liioittelevaa, paisuttelevaa huumoria. Seksistä puhutaan siekailematta, mutta loppujen lopuksi päähenkilö Vanessa Wonderman oppii, että parasta on, jos rakkaus ja seksi ovat samassa paketissa. Elämässä on hyvä myös haaveilla, uneksia, eikä kaikkea tarvitse kokea. Kirjan alkuperäinen nimi on Fear of Dying, mutta mielestäni Elä ja uneksi on parempi. Kummatkin nimet viittaavat tietysti vuosikymmeniä sitten ilmestyneeseen Jongin kirjaan Lennä ja uneksi (Fear of Flying).

p.s. Eli oliko kirjoilla jotain yhteistä? Yhteinen nimittäjä oli viisaus, se tieto, että elämä on sotkuista luonteeltaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Elämä ei kulje suoraan vaan pomppii ja hyppii sinne tänne, sivuun, taakse ja eteen. Elämästä ja kuolemasta selviää vain elämällä.

Laulu taivaansinisestä kukasta

Lumouksen etsijä on ollut kiireinen oman kirjansa kanssa. Toinen dekkarini nimeltään Laulu taivaansinisestä kukasta ilmestyy  näillä näkymin kuukauden kuluttua. On se kyllä jännä se kirjan luomisprosessi. Jostain sisältäpäin kumpuavaa innoitusta ja mielikuvitusta ja toisaalta tarkkaa rakentelua ja ahkeraa työskentelyä. Ja lopulta myös sitä lumousta, kun kirja alkaa syntyä ja kirjoittaa jo itse itseään. Hämmästyn ja lumoudun joka kerta.

Minut on palkittukin Lainan päivänä eli valittu Klaukkalan kirjaston vuoden 2016 lukijaksi! Pienessä lämminhenkisessä tilaisuudessa pienen puheen jälkeen minulle ojennettiin kunniakirja, mahtava kukkakimppu ja lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Lisäksi saan vuoden kirjavarausmaksut ilmaiseksi. Kaiken kukkuraksi laulava palomies Juha Poikolainen lauloi Eino Leinoa eli sain serenadin! Sniif, sniif.

Kulttuuririentojakin on ollut. Teatterissa olen mieheni kanssa käynyt kahdesti. Kari Hotakaisen romaaniin perustuva Luonnonlaki oli mielenkiintoinen, ja Olipa kerran minä (Minna Haapkylä pääosassa) oli haastava ja ajatuksia herättävä. Järven tarina -leffa oli kaunis, ja siinä oli Mäntysalon koulun entisen oppilaan Panu Aaltion säveltämä kaunis musiikki.

Jokunen kirjakin on tullut luetuksi. Parhaillaan luen Jukka Viikilän kirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista, joka miellyttää suuresti. Olen lumoutunut sen rauhallisesta kerronnasta ja mielessä heräävistä kuvista. Kiinalaisen runoilijan Wang Wein Vuorten sini on myös kaunis:

Kylmän yön tunnit, vesikello ilmoittaa  aamun pian valkenevan,
kirkkaassa peilissä kohtaan riutuneet kasvoni.
Ikkunaluukkujen takana bambut kalisevat tuulessa,
avaan oven: lumi on peittänyt vuoret.
Taivaalta leijuu lumihiutaleita syvän hiljaisille kujille,
laajoilla pihoilla vallitsee lumen rauha.
- - -

Kaunista ja synkkää

Olen lukenut kolme hyvin erityyppistä kirjaa, joille kaikille on yhteistä kauneus ja synkkyys. Tyylin kauneus, kerronnan kauneus ja tarinan synkkyys. Ne ovat sellaisia kirjoja, joista jää haikea mutta seesteinen olo ja joiden vuoksi uskoo taas tarinan taikaan ja lumoon.

Sadie Jonesin kirja Kotiinpaluu kertoo tytöstä ja pojasta, Lewisistä ja Kitistä. He elävät kulissien takana kylmää ja väkivaltaista elämää. Heidän isänsä ovat sodan rampauttamia. Lewisin isä ei osaa ilmaista tunteitaan ja syyttää kaikesta poikaansa. Hän ei näe poikaansa eikä välitä oppia häntä tuntemaan. Sadie Jonesin taitavan kuvauksen kautta lukija sitä vastoin joutuu kärsimään ja jännittämään Lewisin kanssa.  Kitin isä purkaa pahaa oloaan lyömällä vaimoaan ja tyttäriään. Tuntuu, että Lewis ja Kit ovat kirjan ainoat rehelliset ja aidot, syvästi tuntevat ja tunteensa näyttävät henkilöt. Ja lopussa käy onnellisesti: he löytävät toisensa ja pääsevät pakoon kurjuutta.

Toinen kirja oli Hilary Mantelin pieni omaelämäkerta Vain varjo häilyväinen. Sillä oli yhtäläisyyksiä Sadie Jonesin kirjaan sikäli, että sekin kertoi kurjasta lapsuudesta ja siitä, miten kirjailija lopulta pääsi elämään omannäköistään elämää. Eli kaksi selviytymistarinaa siis, vaikka toinen kertoi todellisista tapahtumista. Nautittavaa oli myös kirjan tyyli, joka oli havainnollista ja tyynesti toteavaa, kaikesta itsesäälistä ja kauheuksissa rypemisestä karsittua. Lukijalle jää voimaannuttava olo: tuollaisestakin voi selvitä ja noinko syntyy kirjailija.

Kolmas kirja olikin sitten runokirja, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku, joka sisälsi valikoiman runoja, joista  ensimmäiset kirjoitettiin jo 1904. Runoilijaa luonnehditaan toisaalta romanttiseksi ja toisaalta ekspressionistiseksi. Runot ovat synkkiä mutta kauniita. Ne kertovat kuolemasta, luonnon kauneudesta ja maailmantuskasta, ja niissä hehkuu kaipuun sininen kukka. Kerta kaikkiaan minun makuuni eli vetosivat melankoliseen puoleeni.

Jälleen kerran nautittavia ja syvästi koskettavia lukuelämyksiä!

Rujonkaunista bluesia

Lumouksen etsijän uusi vuosi alkaa hyvin! Olen juuri saanut lumoavan kauniin kirjan luetuksi ja olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen, että kirja vei mukanaan ja surullinen, että se päättyi. Luin Karin Ingrid Louise Ehrnroothin romaanin Hamburg blues.

Kirjan lopussa kirjailija huomauttaa, ettei Hamburg bluesissa ole kyse  täysin omaelämäkerrallisesta romaanista vaan autofiktiosta Knausgårdin tyyliin.  No, minua ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä keksittyä. Pääasia oli tunnelma, jonka kirja välitti.  Ideana oli kuvata hurjaa nuoruutta ja itsensä sekä oman taiteilijan äänensä etsimistä 1980-luvun Hampurissa.  Ja kuva on rosoinen, yönmusta, elämänmakuinen, dekadenttikin ja kieleltään runollisen kaunis. Hamburg blues asettuu jotenkin jatkumoon niiden kotimaisten nuorten kolmikymppisten kirjailijoiden teoksille, joihin olen ihastunut. Se on sukua Majalan Riivaajalle, Ojalan Anteliaalle kaupungille, Turusen Rakkauden hirviölle ja Iida Rauman romaanille Seksistä ja matematiikasta. Se on kuitenkin niiden isosisko, hieman paheellisempi ja kokeneempi. 

Päähenkilön riivaajana on, ettei hän halua muuttua beige-ihmiseksi, toisin sanoen sovinnaiseksi keskivertoihmiseksi, joka kiltisti elää kahdeksasta viiteen -elämäänsä. 1980-luvun Hampuri on todella antelias kaupunki. Sen yöelämä tarjoaa elämyksiä kaikille aisteille, ja suurin osa näistä Pimeänmaan kulkijoista ei näe valoa enää koskaan. Rakkaus on hirviö väkivaltaisten ja arvaamattomien miesten hahmossa.  Seksi on huumetta.  Mutta nuoruus ei tietenkään voi jatkua loputtomiin, ja päähenkilökin ottaa lopulta matematiikan avukseen eli järkevöityy. Kadotetun nuoruuden bluesille pitää kuitenkin antaa ääni ja päästää se muiden kuultavaksi. Käheänä, välillä katkonaisena mutta kuitenkin kaihoisan kauniina se soi lukijan mielessä.

Minuun vetosi eniten kirjailijan tyyli, jota on oikeastaan vaikea määritellä.  Se on yksityiskohtaisen ja tarkan realistisen sekä runollisen tyylin sekoitus.  Kiehtova sekasotku, joka vetosi sekä rationaaliseen päiväpuoleeni että irrationaaliseen yöpuoleeni. :D