Seurapiirejä ja kovaa työtä

Luin sattumalta peräkkäin kaksi kiinnostavaa elämäkertaa, jotka kertovat eri aikaan Helsingissä asuneista naisista, joiden kummankin elämä liittyi läheisesti taiteeseen ja kirjallisuuteen. Kirjat olivat Anna-Lisa Ambergin muhkea tietokirja Piireissä. Mascha von Heirot 1871-1934 ja Pamela Mandartin omaelämäkerta Vaarallinen elämä.

Mascha von Heirothia kuvaillaan seurapiirikaunottareksi, mutta ei hänen elämänsä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Täytyy ihailla kirjoittajaa, joka on aika vähäisten lähteiden pohjalta pystynyt luomaan eheän kuvan Venäjällä syntyneestä ja neljä kertaa avioituneesta Maschasta. Ensimmäinen aviomies ei elänyt kauan, ja Mascha palasi Pietarista takaisin Helsinkiin. Hänen perheeseensä kuuluivat äiti ja pikkuveli, ja elämä oli kituuttamista.  Toinen avioliitto kirjankustantaja Wentzel Hagelstamin kanssa johdatti hänet kansainvälisiin taiteilijapiireihin.  Mascha oli taiteellinen itsekin: hän soitti pianoa ja luki paljon. Huolimatta siitä että miehet elättivät häntä Mascha oli itsenäinen ja määrätietoinen. Ajan tavan mukaan vapaata rakkautta ihailtiin ja Macshakin jätti aviomiehensä asettuakseen asumaan Italiaan paljon nuoremman taiteilijan kanssa. Avio-onni kukoisti aluksi mutta sitten alkoivat rahahuolet vaivata. Mascha sai pojan ja muutti takaisin Suomeen mennäkseen siellä naimisiin neljännen kerran liikemies Arthur Travers-Borgstroemin kanssa. Ja nyt Mascha pääsi elämään todellista luksuselämää: pariskunta matkusteli kylpylöissä ympäri Eurooppaa ja Arthur rakennutti Sveitsiin Villa Rurikin Genevenjärven rannalle, ja samoin Kulosaareen.

Mutta Mascha ei olisi Mascha ellei jotakin jälleen sattuisi. Rakkaus astui taas  kuvioihin pojan kotiopettajan hahmossa, ja Arthur myöntyi avioeroon. Mascha sai pitää entisen elintasonsa ja hänestä tuli kirjalllisen salongin emäntä, johon vuodet ulkomailla ja kielitaito, laaja sivistyneisyys, sosiaalisuus ja kuuluisaksi tullut kauneuskin häntä johdattivat.

Yhtä itsenäinen ja määrätietoinen on näyttelijä, kirjailija ja elokuvatuottaja Pamela Mandart, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Tanskassa syntynyt ja siellä 8-vuotiaaksi eläneen Pamela Mandartin elämä ja saavutukset on kovalla työllä ansaittu.  Erittäin mielenkiintoista oli lukea hänen nuoruudestaan hippiajan Helsingissä ja siitä, miten varma hän oli taiteilijakutsumuksestaan. Rahaa ansaittiin välillä talonmiehenä toimimisella, jotta saattoi kirjoittaa. Aviomies löytyi jo varhain, ja Maschan tavoin pariskunta sai yhden lapsen, pojan. Elokuvateollisuus ja sen julmat piirteet tulevat lukijalle tutuiksi, ja sitä vain ihmettelee, miten maailmassa yksikään elokuva on voinut valmistua, sen verran intrigejä sun muita sen valmistumiseen tuntuu liittyvän. Lopulta Pamela Mandart ja hänen miehensä tuomitaan petoksesta vankilaan, ja avioliitto päättyy. Huh huh, mikä loppu rohkealle naiselle.  Vaarallinen elämä on myös eräänlainen maineen puhdistamiskirja, jossa Mandart esittää omat näkemyksensä väitetystä talousrikoksesta.

Kaksi erilaista naiskohtaloa. Molemmat hyvin silmiä avartavia ja kiehtovasti kirjoitettuja; mielenkiintoisia kurkistuksia kulissien sisäpuolelle.

Koiran sydän

Koiran sydän on Laurie Andersonin elokuvaesseeksi kutsuttu elokuva surusta ja rakkaudesta. Katsoin sen eilen Areenasta ja lumouduin. Niin viisas, lohduttava ja kaunis elokuva.

Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.

Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.

Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä.  Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.

"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.

Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt."   (Pia Perkiö)

p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D