Olen lukenut kolme hyvin erityyppistä kirjaa, joille kaikille on yhteistä kauneus ja synkkyys. Tyylin kauneus, kerronnan kauneus ja tarinan synkkyys. Ne ovat sellaisia kirjoja, joista jää haikea mutta seesteinen olo ja joiden vuoksi uskoo taas tarinan taikaan ja lumoon.
Sadie Jonesin kirja Kotiinpaluu kertoo tytöstä ja pojasta, Lewisistä ja Kitistä. He elävät kulissien takana kylmää ja väkivaltaista elämää. Heidän isänsä ovat sodan rampauttamia. Lewisin isä ei osaa ilmaista tunteitaan ja syyttää kaikesta poikaansa. Hän ei näe poikaansa eikä välitä oppia häntä tuntemaan. Sadie Jonesin taitavan kuvauksen kautta lukija sitä vastoin joutuu kärsimään ja jännittämään Lewisin kanssa. Kitin isä purkaa pahaa oloaan lyömällä vaimoaan ja tyttäriään. Tuntuu, että Lewis ja Kit ovat kirjan ainoat rehelliset ja aidot, syvästi tuntevat ja tunteensa näyttävät henkilöt. Ja lopussa käy onnellisesti: he löytävät toisensa ja pääsevät pakoon kurjuutta.
Toinen kirja oli Hilary Mantelin pieni omaelämäkerta Vain varjo häilyväinen. Sillä oli yhtäläisyyksiä Sadie Jonesin kirjaan sikäli, että sekin kertoi kurjasta lapsuudesta ja siitä, miten kirjailija lopulta pääsi elämään omannäköistään elämää. Eli kaksi selviytymistarinaa siis, vaikka toinen kertoi todellisista tapahtumista. Nautittavaa oli myös kirjan tyyli, joka oli havainnollista ja tyynesti toteavaa, kaikesta itsesäälistä ja kauheuksissa rypemisestä karsittua. Lukijalle jää voimaannuttava olo: tuollaisestakin voi selvitä ja noinko syntyy kirjailija.
Kolmas kirja olikin sitten runokirja, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku, joka sisälsi valikoiman runoja, joista ensimmäiset kirjoitettiin jo 1904. Runoilijaa luonnehditaan toisaalta romanttiseksi ja toisaalta ekspressionistiseksi. Runot ovat synkkiä mutta kauniita. Ne kertovat kuolemasta, luonnon kauneudesta ja maailmantuskasta, ja niissä hehkuu kaipuun sininen kukka. Kerta kaikkiaan minun makuuni eli vetosivat melankoliseen puoleeni.
Jälleen kerran nautittavia ja syvästi koskettavia lukuelämyksiä!
tiistai 26. tammikuuta 2016
lauantai 2. tammikuuta 2016
Rujonkaunista bluesia
Lumouksen etsijän uusi vuosi alkaa hyvin! Olen juuri saanut lumoavan kauniin kirjan luetuksi ja olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen, että kirja vei mukanaan ja surullinen, että se päättyi. Luin Karin Ingrid Louise Ehrnroothin romaanin Hamburg blues.
Kirjan lopussa kirjailija huomauttaa, ettei Hamburg bluesissa ole kyse täysin omaelämäkerrallisesta romaanista vaan autofiktiosta Knausgårdin tyyliin. No, minua ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä keksittyä. Pääasia oli tunnelma, jonka kirja välitti. Ideana oli kuvata hurjaa nuoruutta ja itsensä sekä oman taiteilijan äänensä etsimistä 1980-luvun Hampurissa. Ja kuva on rosoinen, yönmusta, elämänmakuinen, dekadenttikin ja kieleltään runollisen kaunis. Hamburg blues asettuu jotenkin jatkumoon niiden kotimaisten nuorten kolmikymppisten kirjailijoiden teoksille, joihin olen ihastunut. Se on sukua Majalan Riivaajalle, Ojalan Anteliaalle kaupungille, Turusen Rakkauden hirviölle ja Iida Rauman romaanille Seksistä ja matematiikasta. Se on kuitenkin niiden isosisko, hieman paheellisempi ja kokeneempi.
Päähenkilön riivaajana on, ettei hän halua muuttua beige-ihmiseksi, toisin sanoen sovinnaiseksi keskivertoihmiseksi, joka kiltisti elää kahdeksasta viiteen -elämäänsä. 1980-luvun Hampuri on todella antelias kaupunki. Sen yöelämä tarjoaa elämyksiä kaikille aisteille, ja suurin osa näistä Pimeänmaan kulkijoista ei näe valoa enää koskaan. Rakkaus on hirviö väkivaltaisten ja arvaamattomien miesten hahmossa. Seksi on huumetta. Mutta nuoruus ei tietenkään voi jatkua loputtomiin, ja päähenkilökin ottaa lopulta matematiikan avukseen eli järkevöityy. Kadotetun nuoruuden bluesille pitää kuitenkin antaa ääni ja päästää se muiden kuultavaksi. Käheänä, välillä katkonaisena mutta kuitenkin kaihoisan kauniina se soi lukijan mielessä.
Minuun vetosi eniten kirjailijan tyyli, jota on oikeastaan vaikea määritellä. Se on yksityiskohtaisen ja tarkan realistisen sekä runollisen tyylin sekoitus. Kiehtova sekasotku, joka vetosi sekä rationaaliseen päiväpuoleeni että irrationaaliseen yöpuoleeni. :D
Kirjan lopussa kirjailija huomauttaa, ettei Hamburg bluesissa ole kyse täysin omaelämäkerrallisesta romaanista vaan autofiktiosta Knausgårdin tyyliin. No, minua ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä keksittyä. Pääasia oli tunnelma, jonka kirja välitti. Ideana oli kuvata hurjaa nuoruutta ja itsensä sekä oman taiteilijan äänensä etsimistä 1980-luvun Hampurissa. Ja kuva on rosoinen, yönmusta, elämänmakuinen, dekadenttikin ja kieleltään runollisen kaunis. Hamburg blues asettuu jotenkin jatkumoon niiden kotimaisten nuorten kolmikymppisten kirjailijoiden teoksille, joihin olen ihastunut. Se on sukua Majalan Riivaajalle, Ojalan Anteliaalle kaupungille, Turusen Rakkauden hirviölle ja Iida Rauman romaanille Seksistä ja matematiikasta. Se on kuitenkin niiden isosisko, hieman paheellisempi ja kokeneempi.
Päähenkilön riivaajana on, ettei hän halua muuttua beige-ihmiseksi, toisin sanoen sovinnaiseksi keskivertoihmiseksi, joka kiltisti elää kahdeksasta viiteen -elämäänsä. 1980-luvun Hampuri on todella antelias kaupunki. Sen yöelämä tarjoaa elämyksiä kaikille aisteille, ja suurin osa näistä Pimeänmaan kulkijoista ei näe valoa enää koskaan. Rakkaus on hirviö väkivaltaisten ja arvaamattomien miesten hahmossa. Seksi on huumetta. Mutta nuoruus ei tietenkään voi jatkua loputtomiin, ja päähenkilökin ottaa lopulta matematiikan avukseen eli järkevöityy. Kadotetun nuoruuden bluesille pitää kuitenkin antaa ääni ja päästää se muiden kuultavaksi. Käheänä, välillä katkonaisena mutta kuitenkin kaihoisan kauniina se soi lukijan mielessä.
Minuun vetosi eniten kirjailijan tyyli, jota on oikeastaan vaikea määritellä. Se on yksityiskohtaisen ja tarkan realistisen sekä runollisen tyylin sekoitus. Kiehtova sekasotku, joka vetosi sekä rationaaliseen päiväpuoleeni että irrationaaliseen yöpuoleeni. :D