Olen lukenut kolme mielenkiintoista tietokirjaa, kaikki kotimaisia, ja voin suositella lämpimästi!
Ensimmäinen on Mieli ja maisema (toimittaneet Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen), joka esittelee suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita. Työhuoneensa oven ovat avanneet mm. Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen ja Anja Snellman. Jotkut kirjoittavat kaupungin vilinässä, toiset maaseudun rauhassa. Joku kirjoittaa pimeänä vuodenaikana, toinen tarvitsee valoa. Lukija saa tietoa tietysti myös kirjoittamisprosessista eli mitkä ovat olleet ne maagiset edellytykset juuri tämän kirjailijan teosten syntymiselle. Yhteistä näyttäisi olevan laajan taustatyön tekeminen, aikarajojen asettaminen, intuitioon luottaminen. Kirja on täynnä viisaita sanoja kirjoittamisesta ja luomisen tuskasta ja auvosta.
Toinen kirja on omiaan juuri tällaiselle lumientusiastille: Mika Honkalinnan kuvateos Taigalunta, jonka tekstit ovat myös englanniksi. Ai, että on lumoavan kaunis kirja! Tuntuu, etten ikinä kyllästy katsomaan runollista lumen estetiikkaa. Kirja on jaettu osiin, joilla on ihanat nimet: mm. Talven kannet, Valkea virta, Humiseva henki, Lumen taju, Kireää kylmää, Hymyilevä taiga, Äärettömän äärellä, Piirtoja hangella,Varjojen mailla, Taivaalliset tulet, Lauluja valolle. Valokuvaaja on kaksinkertaisesti runoilija ja taiteilija kuvillaan ja sanoillaan. Hurrrmaava kirja!
Kolmas kirja on suoraan elävästä elämästä eli Antto Terraksen Stockmann Yard (Myymäläetsivän muistelmat). Parasta kirjassa oli tekijän humoristinen tyyli, jonka taitavuutta sai ihailla koko kirjan ajan. Ja tietysti erilaiset keissit eli selostukset myymälävarkauksista, joiden tekijöitä olivat niin diplomaatit kuin viattoman näköiset mummotkin. Joku oli kovertanut paikan päällä 127 leivästä sisukset, toinen vuorannut asuntonsa sadoilla liikkeestä anastamillaan lakanapaketeilla. Ei voinut kuin hohhailla ja kauhistella meitä ihmisiä.
maanantai 23. marraskuuta 2015
maanantai 9. marraskuuta 2015
Helmen hohtoa
Hieman epäillen tartuin kirjaan, jota KAIKKI ovat hehkuttaneet: John Williamsin Stoneriin. Ajattelin, voiko se tosiaan olla niin hyvä ja koskettava. Usein en olekaan ollut samaa mieltä enemmistön kanssa, oli kysymyksessä sitten kirja, elokuva tai näytelmä. Ja taisin Stonerissakin edetä yli kolmannekseen, ennen kuin sytyin.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.