Olen lukenut Marja Saarenheimolta aiemmin kaksi kirjaa: Muistamisen vimma (2012) ja Vanhenemisen taito (2017), joiden pohtivasta ja filosofisesta otteesta pidin paljon. Uusin kirja Esineiden perimmäisestä olemuksesta jatkaa samoilla linjoilla. Se pitää sisällään kuusi esseetä, jotka käsittelevät suhdettamme esineisiin ja tavaroihin. Hurmaava opus!
Johdannossaan Rakas lukija Saarenheimo kertoo, kuinka häntä lapsena askarruttivat kysymykset siitä, onko esineillä tunteita. Rikki menneet ja hylätyt esineet herättivät hänessä suojelunhalua. Välinpitämätön suhtautuminen niihin tuntuu hänestä edelleen pahalta. Hän ihmettelee sitä, että esineiden tolkuton määrä uhkaa nykyisin viedä aikamme, voimavaramme ja mielenrauhamme, mutta silti haalimme niitä lisää.
Tavaroiden hävittäminen, konmarittaminen ja ammattijärjestäjät ovat nykypäivää. Kuitenkin jokainen kodista häädetty tavara siirtyy jonkun toisen vastuulle.
Ensimmäinen essee Tavara-ahdistuksesta sotkun sietämiseen pohtii yksilötasolla kodin sekamelskaa ja järjestystä. Saarenheimon lapsuudessa (kuten omassanikin) tavaroiden hankkiminen ja omistaminen tuotti viatonta mielihyvää, koska niitä ei ollut niin paljon. Jos jokin meni rikki, se korjattiin tai korjautettiin. Esineen elämänkaari oli pitkä, ja ehkä laatukin oli parempi. Nykykodit pursuavat tavaroita, joista ihmiset haluavat eroon. Saarenheimo referoi Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, jossa tekijä vakuuttaa, että kodin järjestys on hyvän elämän lähtökohta. Järjestelyvimman taustalla Saarenheimo näkee toiveen kontrollista edes yhdellä elämän alueella, kun muu maailma tuntuu hajoavan käsiin.
Varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa Eric Abrahamssonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku, jonka Saarenheimo esittelee (lainasin sen muuten kirjastosta). Tekijät kirjoittavat siinä epäjärjestyksen piilevistä hyödyistä eli viekö tavaroiden orjallinen palauttaminen oikeille paikoilleen liikaa aikaa joltain tärkeämmältä ja nautinnollisemmalta. Ihmiset kärsivät sotkustressistä, joka on pahempaa kuin itse sotku. Kirjoittajien mukaan epäjärjestelmälliset systeemit ovat järjestelmällisiä joustavampia, sillä ne mukautuvat vaivattomammin odottamattomiin muutoksiin ympäristössä.
Toisessa esseessä Romupalatsi Saarenheimo kertoo pakkomielteisistä tavaroiden keräilijöistä, etupäässä 1900-luvun alkupuoliskolla New Yorkin Viidennellä Avenuella asuneista Collyerin veljeksistä, jotka löydettiin lopulta kuolleina tavaroihinsa hautautuneina. Amerikkalaisvanhemmat käyttivät heitä myöhemmin pelotteena saadakseen lapsensa siivoamaan huoneensa. E.L. Doctorov kirjoitti veljeksistä romaanin Homer ja Langley. Saarenheimo pohtii esseessään, mikä erottaa sairaalloisen hamstrauksen ja kunniallisen keräilyn. Aidolle keräilijälle tärkeää on myös esineen koko elämänkaari ja historia.
Esineiden ihmisenkaltaistaminen on ominaista lapsille ja kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta animismi ei ole vierasta monelle aikuisellekaan. Osalla meistä saattaa olla tiedostamaton taipumus antropomorfisoida eli liittää inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita ja pyrkimyksiä elottomiin olentoihin, Saarenheimo väittää. Tunneperäisten merkitysten liittäminen esineisiin voi tarkoittaa muutakin kuin esineiden näkemistä osana omaa minuutta. Tunteen ja järjen ristiriita voi syntyä esim. perityistä tai lahjaksi saaduista tavaroista. Niistä luopuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä. Lainaan tähän kappaleen Saarenheimoa, jonka teksti on niin osuvaa, että menee suoraan hermoon. Varmaan aika moni kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa nytkin:
"Epämukavia tunteita on mahdoton käskeä. Niitä pitää oppia sietämään. Tätä kutsutaan psykoterapiassa altistamiseksi. Jos siis joskus päätän luopua pellavalakanoistani, joiden pitsin virkkuuseen mummu käytti niin monet kallisarvoiset tunnit, joudun vain kestämään mieleeni nousevan syyllisyyden. Toistaiseksi pieni osa mummua elelee liinavaatekaapissani, mutta mitä mummun muistolle tapahtuu, jos lakanat lähtevät? Kyse ei ehkä sittenkään ole suoraviivaisesta syyllisyydentunteesta vaan myös halusta varmistaa pääsy omiin juuriin ja historiaan vaikka sitten lakanoiden kautta."
Kolmas essee Eroesineitä, siirtymäobjekteja ja muita tärkeitä tavaroita käsittelee mm. Helsingin kaupunginmuseossa vuonna 2016 ollutta näyttelyä Särkyneiden suhteiden museo, jossa itsekin kävin. Näyttely kertoi sydänsuruista ja katkenneeseen ihmissuhteeseen liittyneistä esineistä, joiden lahjoittajat saivat tilaisuuden irtautua menneestä ja suuntautua tulevaan. Esineillä yleensäkin on monenlaisia historiaan, elämäntarinoihin ja muistiin liittyviä kytköksiä, Saarenheimo toteaa. Ihminen voi kokea kauan aikaa sitten unohdettujen muistojen elävöityvän tiettyjen esineiden läheisyydessä. Esine pitää koossa muistoa suuntaamalla tietoisuutemme siihen liittyviin menneisyyden tapahtumiin ja tilanteisiin. Tämä on totta, olen itsekin huomannut. Löysin vähän aikaa sitten ns. minikirjan, joita oli tapana pitää kouluvuosina. Siihen saivat ystävät ja luokkatoverit kirjoittaa jotain, mietelauseen tai runonpätkän. Millaisen muistovyöryn se saikaan aikaan!
Saarenheimon mukaan koemme, että muistoja virittävät esineet vahvistavat yhteyttä aikaisempiin elämänvaiheisiimme, omiin juuriimme ja meitä edeltäviin sukupolviin. Perityt esineet kantavat suvun ja perheen historiaa. Hän lainaa etnologi Ilmari Vesteristä (lainasin tämänkin kirjan): kun ihminen käyttää jotain esinettä ja on läheisissä tekemisissä sen kanssa, siihen kerääntyy lämpöä, joka luo jännitteen ihmisen ja esineen välille. Ehkä juuri tämän takia perintötavaroita sijoitetaan varastoihin, joissa niiden lämpö ja tunnemerkitys vähitellen haalenevat siinä määrin, että niistä voi luopua. Sangen kiehtova ajatus; ihmismieli on aika mutkikas.
Lapsen siirtymäobjekteja ovat mm. tutit, unirätit, pehmolelut ja nuket, jotka edustavat vanhempaa, myös tämän ollessa poissa. Myös aikuisilla siirtymäobjektit voivat auttaa rauhoittumaan, saamaan unta, lieventämään ahdistusta ja voimaantumaan, Saarenheimo kirjoittaa. Muutosobjekteissa on keskeistä lupaus toivotusta muutoksesta ihmisen mielentilassa. Tavaroiden haalimiseen liittyy usein toive aiempaa ihanammasta elämästä tai paremmasta minästä. Saarenheimon mukaan olisi hyvä, jos pystyisimme näkemään tämän. Välttyisimme täten kuluttamasta kallisarvoista aikaamme ja varallisuuttamme sekä uusien tavaroiden hankkimiseen että niiden jatkuvaan järjestelyyn ja ennen pitkää myös raivaamiseen.
Neljäs essee Älkää riistäkö esineitä esiteli minulle uuden kirjailijan: vuonna 1899 syntyneen ranskalaisen Francis Pongen (lainasin kaiken häneltä suomennetun), joka otti kantaa mykän ympäristön eli esineiden, olioiden, kasvien ja eläinten sekä luonnonilmiöiden puolesta. Hänen tekstinsä muistuttavat Holapan (suomentajan) mukaan proosarunoja. Yksi Pongen vuosikymmenten ajan kestäneen kiinnostuksen kohteista oli saippua, jolle hän omisti kokonaisen kirjan. Yhden analyysin mukaan Pongen esinerunot näyttävät salatun yhteyden ihmisen sisäisen maailman ja esinemaailman välillä, Saarenheimo kirjoittaa. Kun katsomme tai kuuntelemme esineitä, kuuntelemme oikeastaan itseämme tai jotakin sellaista itsessämme, mikä ei avaudu suoraan.
Toinen tuttu esineiden rakastaja on tunnetusti Pablo Neruda, jonka oodit ovat varmaan lähes kaikille tuttuja. Molempien runoilijoiden teoksissa koskettaa kunnioittava asenne maailman olioita, ilmiöitä ja tavaroita kohtaan, jotka ovat osa samaa maailmaa, Saarenheimo pohtii. Hän huomaa, että runoudessa sekoittuvat aineellinen ja aineeton tavalla, jota mikään muu kirjoittamisen tapa ei tavoita. Nimenomaan runot ovat hänen mukaansa ovi todellisuuteen, jossa kaikki oliot pääsevät ääneen (hienoja oivalluksia, mielestäni).
Viides kirjan essee on nimeltään Vieraannetut esineet, jossa kuvataan ilmiötä esinepopulaationormi. Se säätelee esineiden paikkoja ja sijainteja suhteessa muihin esineisiin. Saarenheimo kävi Iiu Susirajan ja Rene Magritten taidenäyttelyissä, joissa esineitä oli käytetty hätkähdyttävillä tavoilla ja oudoissa yhteyksissä. Kyse on Saarenheimon mukaan esineiden vieraannuttamisesta, jonka tarkoitus on saada museokävijä katsomaan todellisuutta uusin silmin.
Viimeinen essee Mitä on olla esine? esittelee minulle tutun kirjailijan, filosofi Roger-Pol Droit'n ja hänen kirjansa Esineiden luonto (2005). Kirjassa Droit näkee esineiden esteettiset ja eettiset ulottuvuudet. Saarenheimo toteaa, kuinka kirjailija kokee jotain hellyyden tapaista huomatessaan, kuinka pyyteettömästi ja itsestään numeroa tekemättä vaatimattomat esineet (kuten esimerkiksi suolasirotin) täyttävät tehtäviään.
Saarenheimo kirjoittaa, että nykyihmisen suhde esineisiin on välinpitämätön. Näemme ne milloin tahansa toisiin vaihdettavina, ihmissubjektien tarpeisiin ja haluihin mukautuvina objekteina ja palvelijoina. Hän esittää kysymyksen: mistä on pohjimmiltaan kyse tarpeessamme omistaa ja hallita esineitä? Hän lainaa uskontotieteilijä Terhi Utriaista, joka on kirjoittanut, että ihmistä määrittää jatkuva keskeneräisyys. Se tuntuu erityisen vahvana ruumiin reuna-alueilla. Tätä keskeneräisyyttä yritetään paikata täydentävillä objekteilla. Saarenheimo päättää esseensä ja kirjansa Roger-Pol Droit'n sanoihin:
"Haluatte siis tietää, missä kunnossa asiat ja esineet ovat? Hyvin yksinkertaista: ne ovat samassa kunnossa kuin te itse. Ja vastavuoroisesti: te olette samassa kunnossa kuin ne. Jokainen esine, jokainen asia on ihmisen mitta. On teidän asianne välttää liiallista sulkeutuneisuutta ja epävakaisuutta. On teidän asianne rakastaa esineitänne ja asioitanne kuin itseänne."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti